”Haluaisitko kertoa, miten sairauksiasi ja niiden oireita on hoidettu?”

Terapialla ja osastolla. Lääkkeillä. Siinäpä se.

Kuten jo edellisessä postauksessani mainitsin, että aloitin terapian lapsena. Yläasteella terapia vaihtui Nuorisopsykiatrian poliklinikan puolelle. Siellä kävin ensimmäisen kerran vuonna 2007. Päädyin sinne itseasiassa gynekologin kautta. Hän mittaili verenpaineeni ja huomasi käsissäni olevat haavat ja laittoi sinne lähetteen. Olin silloin kapinallinen, joten todellakin pistin hanttiin. En minä halunnut terapiaan yläasteen aikana. Sehän on noloa! Sehän on ihan typerää.

Sinne kuitenkin menin ja aloin käymään siellä viikoittain seuraavan kahden vuoden ajan. Sen jälkeen kehittyi vaikea-asteinen sosiaalisten tilanteiden pelko ja lopetin terapian. En yksinkertaisesti kyennyt menemään sinne. Ulkomaailmasta tuli pelottava asia. Pelottavin kaikista maailman asioista. 

2010 maaliskuussa täytin 18 vuotta. Ja niin kamalalta kun tämä kuulostaakin, minut potkittiin pois kotoa. En käynyt koulussa enkä töissä, joten äiti ja isä eivät hyväksyneet sitä, että asuin kotona. Muutin yhteen silloisen poikaystäväni kanssa. Maaliskuun jälkeen en käynyt kotona kuukausiin. Muistan painaneeni ennen muuttoa lähes 60kg. Kesällä kuitenkin huomasin painoni pudonneen alas. Painoin enää 45 kiloa. Ehkäisyneuvolassa käydessäni epäiltiin anoreksiaa.  En kuitenkaan harrastanut pakonomaisesti liikuntaa. En vaan syönyt. En syönyt siksi, koska en halunnut, eikä ruoka oikeasti maistunut. Päiväni ruokavalio koostui kahvista ja leivästä. Nyt kun lasken kaloreita noille ajoille, huomaan niiden pyörineen 500-1000 kalorin paikkeilla. Ja se on todella vähän.
Muutos vartalossani näytti tältä:

Tässä kuva 18-vuotis synttäreiltäni. 

Heinäkuussa näytin tältä:

2010 kesällä kuitenkin asioihin tuli muutos. Aloin käymään jopa kaupassa. Kävin kävelyllä useasti. Yritin parhaani mukaan. Kävin jopa pitkästä aikaa kotona. Naapurit katsoivat minua omituisesti. ”Sanna syötkö sie ikinä mitään?!”. Naureskelin vaivaantuneesti ja sanoin kaiken johtuvan vain ruokavalion isoista muutoksista. Ei enää äidin ja isän ihania kotiruokia.

Yritin saada itselleni apua ja se oli minun täysin outo juttu. En koskaan halunnut itselleni sitä. Halusin huolehtia muista. Halusin auttaa muita, en itseäni. Löysin täydellisen lääkärin. Hän suostui tulemaan luokseni. Sain ensimmäiset masennuslääkkeeni. 

2011 aloin taas käydä terapiassa. Tuntui jo hiukan paremmalta. Ajattelin, että kyllä tästä selvitään. Lääkäri ja sairaanhoitaja (joka toimi siis terapeuttinani) puhuivat paljon osastohoidosta. Olin kuulema niin huonossa kunnossa, että osasto tekisi minulle hyvää.
Sinne minä sitten menin. Heinäkuussa 2011 menin muurolan avo-osastolle tutkimusjaksolle. 

Osastoajasta kerron myöhemmin lisää. Se on tarvii mielestäni erillisen postauksen. Olinhan siellä kuitenkin kaksi kuukautta.

♥: Sanna-Mari