17.7.2010

Ostan itseni ulos yhteisvastuullisesta lainasta. Otan mukaani vain Oulusta tuomani tavarat ja vaatteet, enkä katso taakse. Pääsen omaan asuntoon. Henkäisen.

Ja seuraavina viikkoina itsellinen nainen ottaa muutaman shotin. Huolehtii vain omasta heräämisestään. Tekee ruokaa vain itselleen. Ja hymyilee.

Olen kolmikymppinen ja vielä yksin. Kamalaa. Olen kolmikymppinen ja taas yksin. Mahtavaa!

Lauantaina 17.7. olen asunut reilun kuukauden omillani. Käyn nettitreffeillä, lähinnä kai siksi, että saan tekosyyn valittaa, ettei hyviä miehiä ole missään. Deitti-ilmoitukseni sato ei varsinaisesti rynni kumoamaan tätä väittämääni, ja dokumentoin saamiani viestejä blogiini:

”hei neiti, ootko seuraa vailla *hymiö- ja välimerkkilegioona*” – no en toki, haen täältä motherfucking treffipalstalta vinkeitä visuaalisia elämyksiä ja käyn klikkailemassa mainosbannereita.

vaihdetaan toisinaan lievästi sarkastisen veemäistä aivokudosta ilmapäähän ja isoihin tisseihin.

Tänään ei kuitenkaan ole vuorossa nettideittejä, tänään vietetään minimuotoista Tampere-Seinäjoki -blogimiittiä Sorsapuistossa.

”blogimiitit. ne on sellaisia, jossa yhteisen harrastuksen kautta tavataan uusia ihmisiä ja verkostoidutaan asiallisen henkevän kenkä- ja fäsönkeskustelun ohessa joskus kaukaakin saapuneiden ennaltatuntemattomien bloggaritoverien kanssa. niinkun näin.”

Ja erityisesti sen jatkoja:
”tai sitten mennään vanhojen likaisten naisten superhoropossella järkkyhikiseen rokkiräkälään olemaan tosi ässiä ja puhumaan miesjutuista, hevistä, juustohampurilaisista ja muista elämän vaihtelevankokoisista hienouksista. ja seuraavina päivinä (jos nyt ei viikkoina) kyllästytetään kaikki ei-paikallaolleet omasta mielestä tosi legendaarisilla sisäpiirijutuilla miesjutuista, hevistä ja juustohampurilaisista.”

Ja sitten, tasan viikkoa myöhemmin, tapaan parhausmiehen. Enkä päästä siitä irti.

Osa 1: Maailman keski-ikäisin parikymppinen

Osa 2: On mulla persoonallisuus, kato vaikka!

Osa 3: Onneksi olin tyylibloggaaja enkä ihmissuhdesellainen

Osa 4: Kaikki parisuhteet eivät vanhene kuin viini

18.9.2009

Ja toiset ovat etikkaa alunperinkin. Se on perjantai. Tulen töistä. Lähden baariin.

Kotiudun Tampereelle kokoajan enemmän, tapaan uusia ihmisiä. Juurrunkin jo vähäsen. Tykkään työstäni, tykkään harrastuksistani. Helkkari, minä tykkään elämästäni. Ja silti, mitä paremmin minä viihdyn elämässäni, sitä vähemmän viihdyn kotona, ja sitä vähemmän ymmärrän tuota toista joka asuu täällä. Tai tarvitsenkaan, tarkemmin ottaen.

Jossain vaiheessa parisuhteessa on hauskoja hetkiä aina vain vähemmän ja vähemmän ja niitä velvollisuuksia enemmän ja enemmän. Lopulta minusta tuntuu, että olen yksin vastuussa kahdesta aikuisesta ihmisestä, kolmesta kissasta, aamuheräämisistä, töistä, syömisistä ja ihan kaikesta. Ja jos minä hetkeksikään herpaannun suorittamasta ja huolehtimasta, jos minä hetken hengähdän tässä välissä, kukaan ei ole ottamassa minusta kiinni.

Yhdessäolo on ahdistavaa. Ei ole muuta sanottavaa kuin ilkeilyä.

Ja jostain, aina jostain, tulee väliin sen verran riittävän hyvää, että jaksaa.

Sitten alan huomata, että kaikki miehen tarinat eivät enää täsmääkään. Kummallisia, ihan merkityksettömiä asioita. Alkaen lapsuusmuistoista ja päättyen siihen, missä bensa-asemalla on tankattu eilen. Ja sitten niitä merkityksellisiä asioita; missä ja kenen kanssa on oltu ja mitä ostettu. Vaikka ruokarahat oli eilen loppu. Päädyn epäilemään vähän kaikkea. Ainakaan minua ei sitten huijattaisi. Enää.

Yritän lopettaa koko suhteen. Ei. Kyllä kaikki muuttuu, kunhan jaksaa taistella.

No jos ei hyvällä, niin yritetään sitten pahalla. Käyttäydyn huonosti, niin huonosti kuin ikinä osaan. Lakkaan puremasta kieltä ja kävelemästä varpaillaan.

Ei. Kyllä kaikki vielä korjaantuu, muuttuu ja paranee. Älä luovuta.

Mutta voisin kuulemma muuttaa vuokralle jonnekin, kunhan edelleen maksan oman osuuteni asuntolainasta, koska muuten miehellä ei ole asuntoa. Yhteisen asunnon voisi kuulemma myydä sitten, kun koko laina on maksettu, eli noin 20 vuoden päästä. Jos siis tahdoin luovuttaa. Mutta kyllä kaikki vielä muuttuu.

Olen umpikujassa ja minua alkaa väsyttää.

Päästä irti jo.