Miksi bloggaan?
Lilyläinen bloggaajatoveri Räyhälä paiskasi minua muutama päivä sitten haasteella, usuttaen kertomaan viisi syytä siihen, miksi bloggaan.
Otin haasteen vastaan, mutta hetkonen piti asiaa sulatella. Vastaukset eivät nimittäin lävähtäneet tiskiin kuin apteekin hyllyltä.
Olisi ihanaa vastata, että siksi koska rakastan kirjoittamista. Mutta ei se ole totta.
Rakastan sanoja, mutta niiden peräkkäin asetteleminen on usein hyvin vaikeaa, joskus jopa yhtä helvettiä. Silti se vetää minua puoleensa, kirjoittaminen. Se on minulle tapa jäsentää tätä maailmaa, yrittää edes jotenkin ymmärtää kaikkea sitä mitä näen ja mitä koen. Pureskella todellisuutta ruoansulatusystävälliseen muotoon.
Miksi kirjoitan julkista blogia enkä päiväkirjaa omaan pöytälaatikkoon? En ole oikein koskaan osannut kirjoittaa vain omille silmilleni. Lapsuuden ja teini-iän päiväkirjoistanikin näkyy, että ne ovat dialogi jonkun toisen kanssa, eivätkä pelkkää omien ajatusten tajunnanvirtaa. Joku viisas sanoi joskus, että pöytälaatikon vika on siinä että sinne mahtuu hemmetin vähän lukijoita. Koen, että ajatukseni ovat enimmäkseen sellaisia, että ne kannattaa jakaa jonkun toisenkin kanssa.
Olen elämässäni saanut paljon iloa ja lohtua jonkun toisen kirjoittamista sanoista. Toivoisin voivani laittaa sillä tavalla hyvän kiertämään. Samalla saatan toki laittaa myös jonkun veren kiertämään, ärsytyksestä. Sekin riski on vain otettava.
En ole kauhean hyvä puhumaan omista asioistani, ainakaan isossa porukassa. Etenkin jos läsnä on hyvin äänekkäitä tai muuten vain tilaa vieviä ihmisiä, menen helposti sellaiseen virransäästötilaan jossa ajattelen, että toisten jutut ja asiat ovat paljon tärkeämpiä kuin minun. En jaksa huutaa kilpaa kenenkään kanssa. Omassa blogissani kukaan ei puhu päälleni ja minulla on vaikka maailman tappiin aikaa miettiä sanojani, vaikka tirauttaa pienet itkut sanojen välissä jos huvittaa ja sitten jatkaa, keskeyttämättä ja kaikessa rauhassa. Oikeasti vaikeista asioista, kuten masennuksestani minun on paljon helpompi kirjoittaa kuin puhua ääneen.
Bloggaan, koska kaikista lieveilmiöistä huolimatta rakastan internetiä ja sosiaalista mediaa. En rakasta sitä, että joku lukee yhden tekstini ja on omasta mielestään pätevä tekemään sen perusteella minusta täydellisen luonneanalyysin. Enkä rakasta myöskään sitä että kaikki pitäisi koko ajan kirjoittaa auki ja vääntää rautalangasta, ettei vaan kukaan ymmärtäisi väärin ja pahottaisi mieltään.
Sellaisina epärakkauden hetkinä mietin usein Äiti Teresaa ja sitä, kuinka hänellekin sanottiin että sinä autat jumalauta ihan väärin. Että jos hänkin kohtasi nillitystä niin tuskin siltä voi säästyä kukaan.
Mutta rakastan sitä, miten blogit tuovat yhteen ihmisiä, jotka eivät muuten olisi koskaan tavanneet toisiaan. Rakastan ajatusten kohtaamista tuntemattomien kanssa, sitä kuinka ymmärrän aivan täysin, sanasta sanaan sen mistä tuo toinen ihminen kirjoittaa.
Bloggaan, koska rakastan sitä kun minulle sanotaan:
kiitos kun kirjoitat.
(Kuva: Vedin keittoa Rukal ko sika eli kuuluisan alppihiihtäjän viinanhuuruinen elämäkerta oli oma panokseni alkuvuodesta somea villinneeseen Vaihtoehtoinen juonitiivistelmä-kirjahaasteeseen. Kielikikkailua parhaimmillaan!)