Jimi tarkkikselta moi.

Vaikka itselläni ei asiasta omakohtaista kokemusta olekaan, voin kuvitella että nimen antaminen omalle lapselle on yksi ihmiselämän vaikeimpia päätöksiä.

Tai ainakin sen pitäisi olla.

Kyllähän siinä aika paljon vartijana on. Nimi ei ole vain se, miksi sinua kutsutaan. Se on iso osa identiteettiä ja määrittää myös hyvin pitkälti kohtalosi, tai ainakin koulumenestyksesi, mikäli opettajaystäviäni on uskominen.

Jimit ja Jamit ovat kuulema erityisluokkien vakiokalustoa. Sama kohtalo on Jannikoilla, Jemmikoilla, Yasmineilla, Nicoilla ja Micoilla samaan aikaan kun Annit, Mikot ja Elinat vetelevät kymppejä ainekirjoituksesta.

Nomen est omen. Eli suomeksi: mitä erikoisempi nimi, sitä diipimpää shittiä.

Yllä luetellut esimerkit ovat toki lievimmästä päästä ja sukupolvierojakin varmasti löytyy. Parikymppisen mielestä Jasmine voi olla ihan kiva nimi siinä missä nelikymppinen näkee siinä vain white trashin synonyymin.

Mutta tätä juttua lukiessa ei vaan voi olla miettimättä: hei ihmiset, mitä helvettiä?

Onhan se pieni Merikeiju-vauva varmaan tosi suloinen, mutta entäs sitten kun siitä vauvasta kasvaa kuusikymppinen matami, jonka hanuri roikkuu polvissa asti? Ja kysyn vaan, kuinka paljon voi ihminen lastaan vihata, jos nimeää tämän Nöyräksi?

Monesti kuulee erikoisia nimiä antavien perustelevan asiaa sillä, että onhan se sitten tosi paljon kivempaa kun ei ole koulussa ketään samannimistä. Käsi ylös, kuinka moni on traumatisoitunut loppuiäkseen siitä syystä että kaverilla oli sama nimi kuin itsellä? Ja jos näin ikävästi sattuu käymään, niin onpahan jotain puhuttavaa sitten terapiassakin.

Jokainen meistä on oma, ainutlaatuinen yksilönsä. Ihan ilman kammottavia nimihirviöitäkin.

 

P.S. Oma lukunsa ovat tietysti nämä sananmuunnokset. Fiksu vanhempi pyöräyttääkin pienokaisen nimen jokaisen mahdollisen mutkan kautta ympäri ennen virallisten papereiden täyttämistä. Oikein hyvä perussääntö on vaikkapa se, että jos sukunimen ensimmäiset kirjaimet ovat K ja U, etunimeksi ei laiteta Ollia tai Elliä.