PINGis Khan, huh hah huh

Pari sanaa niistä Suomen kuumimmista somefestareista.

Kuten aiemmin kirjoitin, en oikeastaan tiennyt mitä odottaa. Nostetaan heti alkuun jo kliseekortti, eli olin iloisesti yllättynyt.

Enkä pelkästään ilmaisesta viinistä, herkullisesta ruoasta ja ILMAISISTA KARKEISTA, vaan tapahtuman sanomasta, joka tuli tapahtuman virallisten luennoitsijoiden puheenvuoroista harvinaisen selväksi.

Olen miettinyt paljon sitä miksi haluan kirjoittaa blogia (tai tehdä ylipäänsä yhtään mitään) ja päätynyt ajatuksissani lopputulemaan, jota inspiroivat puheenvuorot vahvistivat entisestään.

Haluan olla ihmisyyden puolella. 

Haluan kertoa ja jakaa oikeita tarinoita ja ajatuksia ihmisenä olemisesta, niin omiani kuin toisten.

Jotta ymmärrys lisääntyisi, jotta oppisimme näkemään enemmän ja sitä kautta hyväksymään enemmän.

Jotta kenenkään ei tarvitsisi tuntea itseään niin kovin vieraaksi ja oudoksi.

Jotta voisi hävetä vähemmän. 

Yöllä istuin viinihönöissäni Långvikin etupihalla ja sössötin suu täynnä vegehodaria Lauralle siitä, kuinka kaikki me täällä ollaan enemmän tai vähemmän ressukoita. 

– Tiiätkö kun kaikkia meitä vaan hävettää ihan vitushti ja me yritetään peittää shitä koko ajan. Elämä on oikeeshtaan vaan sharja yritykshiä peittää she oma häpeä, tiiätkö? Ja toishet onnishtuu shiinä paremmin kuin toishet. 

Ja kyllä minä ihan selvinpäinkin ajattelen niin. 

Meillä somettajilla on käsissämme valtavan voimakas työkalu, jota voi käyttää sekä hyvään että pahaan ja niiden lukemattomiin välimuotoihin. Voimme valita joka päivä, yritämmekö rakentaa ihmisten välille siltaa vai kaivaa kuilua isommaksi. Näytämmekö elämästämme pelkkää kiiltokuvaa, vedämmekö kaiken filtterin läpi vai kaadammeko myös henkisen (tai fyysisenkin) likapyykkikorin kaikkien nähtäväksi. 

Pyrimmekö aitoon yhteyteen toisten ihmisten kanssa vai pörhistelemmekö vain muina riikinkukkoina omia pyrstösulkiamme?

Valinta on meidän.

Että eipä tässä sitten muuta kuin vallankumousta kohti.