Hoivaa ja vaivaa

Julkisella rahoituksella on suomalaisessa vanhushoivassa edelleen merkittävä rooli. Kuitenkin kuluttajuuden korostaminen, markkinoiden roolin kasvu, vanhusten oman taloudellisen tilanteen merkitys sekä vastuu omien valintojen tekemisestä ovat tulleet osaksi vanhuuden hoivan järjestämistä. Markkinaistamisen muodot edistävät varmasti sellaisten vanhusten palvelujen ja hoivan saantia, jolla on huolehtivat, lähellä asuvat omaiset, riittävästi varallisuutta ja sekä kognitiivisia kykyjä tehdä harkittuja valintoja. Hyvin harvan apua tarvitsevan vanhuksen kohdalla nämä ehdot täyttyvät. Suomessa asuu paljon sellaisia yksinäisiä vanhuksia, joiden kohdalla yksikään näistä ehdoista ei täyty. Siksi on tärkeää pohtia, millainen vanhus – vaivaton vai vaivainen – meillä on mielessämme, kun poliittisia ratkaisuja linjataan. Siksi tahdomme palauttaa vaivaisuuden käsitteen poliittiseen kieleen. 

Luin jo jokin aika sitten seitsemän hoivatutkijan Viva-kollektiivin kirjan Hoivan arvoiset – vaiva yhteiskunnan ytimessä. Kirja oli niin timanttista tavaraa, että suosittelin sitä myös vanhustenhoiva-alalta eläkkeelle jääneelle äidilleni, joka allekirjoitti sen jokaisen sanan. Suosittelen teosta lämpimästi jokaiselle, joka aikoo elää vanhaksi ja myös heille, jotka eivät. 

Hoivan arvoiset pureutuu tärkeään kysymykseen: mistä oikein puhumme, kun puhumme vanhuksista ja vanhuudesta? 

Tai oikeammin: miksi vanhuudesta ja vaivaisuudesta ei puhuta niiden oikeilla nimillä? Sanaa vanhus kun ei juurikaan enää käytetä: on korrektimpaa puhua seniorikansalaisesta, ikäihmisestä, iäkkäästä tai ikääntyneestä. Sanat eivät kuitenkaan ole vain sanoja: ne luovat todellisuutta. Kun puhekielestä häivytetään pois vanhuuden ja vaivaisuuden käsitteet, pyyhitään samalla pois silmistä mielikuva sellaisesta elämän loppusuorasta, jossa ei enää kyetä itsenäiseen ja aktiiviseen elämään, vaan ollaan riippuvaisia toisten ihmisten tarjoamasta avusta ja hoivasta.

Sellainen sopii huonosti nykyihmisen kaikkivoipaiseen minäkuvaan. Siksi sitä onkin mukavampi olla ajattelematta.  

Hoivan tarve kuitenkin koskettaa meitä kaikkia jossakin muodossa: vaiva ja siitä aiheutuva hoivan tarve ovat väistämättömiä tosiasioita. Sitä ei muuta muuksi edes poliittinen puhe, jossa kotihoito on autuaaksi tekevä asia vaikka asiakas olisi kaikki päivät yksin sidottuna sänkyynsä ja jossa kaikki vanhukset tykätään pukea aktiivisiksi seniorikansalaisiksi, jotka somettavat iPadeillaan, ovat oman elämänsä airasamulineja ja tekevät sujuvasti suit sait sukkelaan elämäänsä koskevia valintoja.

Silloin päädytään tilanteeseen, jossa vaivaiselta vanhukselta jää ruokakassi saamatta, koska hän ei tiedä mikä on WhatsApp. Uutinen Helsingin kaupungin kotihoidon asiakkaista, jotka palveluntarjoajan sössimisen takia ovat jääneet ilman ruokaostoksiaan, on pöyristyttävä. (Kiitokset myös Lilyn toimitukselle aiheeseen tarttumisesta.) Tapaus on karmea esimerkki siitä, kuinka kilpailutus on pahimmillaan kirosana silloin kun halpa hinta menee palvelun toimivuuden edelle: kärsijöinä ovat lopulta aina palvelun käyttäjät.

Ja niitä, joilla ei ole voimia tai mahdollisuutta panna hanttiin, voidaan aina kyykyttää. 

Jos nykyhetkessä ei ole hurraamista, ei sitä ole välttämättä tulevaisuudessakaan. Hoivan arvoiset maalaa synkeän kuvan tulevaisuudesta, jossa hoitajat ovat käyneet tarpeettomiksi: hoiva kun on siirretty robottien tehtäväksi. Yksityisen sektorin toimijat jylläävät ja halvin tarjous voittaa aina.

Ja jonnekin sinne matkalle unohtui ihminen. 

Unohtui se, että hoivaa ei voi ulkoistaa koneille: siihen tarvitaan aina ihminen.