Lapsen oikeudesta omaan tarinaansa
Lapset ja some ovat asia, joka puhututtaa säännöllisesti. Kolmisen vuotta sitten pöyhäisin muurahaispesää myös tällä omalla tontillani, josta seurasi oikein mielenkiintoista keskustelua.
Vaikkei minulla omia lapsia olekaan, aihe kiinnostaa. Erityisesti nyt, kun opiskelen kuvataideopintojen rinnalla myös voimauttavaa valokuvaa, jossa käsitellään omakuvan merkitystä identiteettityössä, oman tarinan ja minäkuvan rakentamisessa.
Ihmisen identiteetin kehittyminen on hauras asia ja altis vaikutteille, niin hyvässä kuin pahassa. Jo pieni lapsi oppii vahvistamaan niitä piirteitä, mistä häntä kehutaan ja piilottamaan ne, jotka näyttämällä on riski joutua torjutuksi ja tunnetasolla hylätyksi.
Se mitä vanhempi sanoo, on totuus. Totuus maailmasta, totuus omasta itsestä.
Ja se mitä vanhempi lapsestaan blogissaan kertoo, on vanhemman totuus. Ja aika vahva totuus onkin, koska siitä on mustaa valkoisella ja kuvatkin vielä kaupan päälle.
Mutta onko se lapsen totuus? Onko se lapsen tarina itsestään, jonka hän haluaa muille kertoa? Tai olla kertomatta?
Moni vanhempi puolustautuu sanomalla, että enhän minä laita someen mitään noloja kuvia lapsestani.
Käsi ylös, jos olet joskus katsonut jotakin omaa kuvaasi inhoten, vaikka kaveri vieressä on hokenut sinulle että katso nyt miten ihana kuva sinusta, eikö olekin? Se, mikä kuvaajan silmissä näyttää suloiselta ja kohdettaan kunnioittavalta, voi kuvattavan mielestä olla ihan hirvee, yäk.
Kyse on siis tässäkin asiassa vallankäytöstä (kuten vanhemmuudessa ylipäänsä): vanhempi ottaa käsiinsä oikeuden määritellä, kuinka hänen lapsensa tulee nähdyksi. Ja tämä on juuri se asetelma, jota voimauttavan valokuvan menetelmässä pyritään purkamaan: valta palautetaan takaisin kuvattavalle, joka saa määritellä sen, kuinka häntä katsotaan, mitä puoliaan hän haluaa muiden itsestään näkevän.
Eikä kyse ole tietenkään pelkästä valokuvasta, vaan jostain paljon suuremmasta sen takana. Tarpeesta tulla nähdyksi sellaisena kuin itse näkee itsensä, eikä sellaisena kuin muut näkevät.
Sillä vaikka tarvitsemmekin muita ihmisiä peiliksemme, on syytä muistaa, että se peili voi myös vääristää.
Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että lasta saisi valokuvata vasta sitten kun tämä on tarpeeksi iso kertomaan, kuinka haluaa tulla kuvatuksi. Mutta vanhemman on syytä olla tietoinen omasta vallastaan ja siitä, kuinka hänen lapsestaan kertoma tarina voi vaikuttaa lapsen oman persoonan kehittymiseen.
Ja sitten on tietenkin se lause, jonka voi aina heittää kehään.
Kai minä nyt tiedän, mikä on minun lapselleni parasta.
Tämä on minusta jännä lause. Kuinka kukaan voisi täysin pomminvarmasti tietää, mikä toiselle ihmiselle on parasta? Kun moni ei edes tiedä, mikä on omalle itselleen parasta. Voimme vain arvailla, luottaa ehkä asiantuntijoiden vinkkeihin tai sitten ihan vaan omaan fiilikseen tai kokemukseen ja oikein hyvällä tuurilla homma menee putkeen.
Tai sitten ei. Maailma on täynnä toisen ihmisen parasta ajatellen tehtyjä tekoja, joiden lopputuloksena on tragedia.
Toki voi olla, ettei tulevaisuuden aikuisia haittaa lainkaan se, että heidän elämänsä alkutaival on selostettu somessa heidän puolestaan kuva kerrallaan. Uskoisin, että on kuitenkin yksi tarve, joka ei ihmiseltä katoa mihinkään, ei edes vuosituhansien kuluessa.
Tarve kertoa oma tarinansa itse.