Lapsen oikeudesta omaan tarinaansa

IMG_0182.JPG

Lapset ja some ovat asia, joka puhututtaa säännöllisesti. Kolmisen vuotta sitten pöyhäisin muurahaispesää myös tällä omalla tontillani, josta seurasi oikein mielenkiintoista keskustelua.

Vaikkei minulla omia lapsia olekaan, aihe kiinnostaa. Erityisesti nyt, kun opiskelen kuvataideopintojen rinnalla myös voimauttavaa valokuvaa, jossa käsitellään omakuvan merkitystä identiteettityössä, oman tarinan ja minäkuvan rakentamisessa. 

Ihmisen identiteetin kehittyminen on hauras asia ja altis vaikutteille, niin hyvässä kuin pahassa. Jo pieni lapsi oppii vahvistamaan niitä piirteitä, mistä häntä kehutaan ja piilottamaan ne, jotka näyttämällä on riski joutua torjutuksi ja tunnetasolla hylätyksi.

Se mitä vanhempi sanoo, on totuus. Totuus maailmasta, totuus omasta itsestä.

Ja se mitä vanhempi lapsestaan blogissaan kertoo, on vanhemman totuus. Ja aika vahva totuus onkin, koska siitä on mustaa valkoisella ja kuvatkin vielä kaupan päälle.

Mutta onko se lapsen totuus? Onko se lapsen tarina itsestään, jonka hän haluaa muille kertoa? Tai olla kertomatta?

Moni vanhempi puolustautuu sanomalla, että enhän minä laita someen mitään noloja kuvia lapsestani.

Käsi ylös, jos olet joskus katsonut jotakin omaa kuvaasi inhoten, vaikka kaveri vieressä on hokenut sinulle että katso nyt miten ihana kuva sinusta, eikö olekin? Se, mikä kuvaajan silmissä näyttää suloiselta ja kohdettaan kunnioittavalta, voi kuvattavan mielestä olla ihan hirvee, yäk

Kyse on siis tässäkin asiassa vallankäytöstä (kuten vanhemmuudessa ylipäänsä): vanhempi ottaa käsiinsä oikeuden määritellä, kuinka hänen lapsensa tulee nähdyksi. Ja tämä on juuri se asetelma, jota voimauttavan valokuvan menetelmässä pyritään purkamaan: valta palautetaan takaisin kuvattavalle, joka saa määritellä sen, kuinka häntä katsotaan, mitä puoliaan hän haluaa muiden itsestään näkevän. 

Eikä kyse ole tietenkään pelkästä valokuvasta, vaan jostain paljon suuremmasta sen takana. Tarpeesta tulla nähdyksi sellaisena kuin itse näkee itsensä, eikä sellaisena kuin muut näkevät.

Sillä vaikka tarvitsemmekin muita ihmisiä peiliksemme, on syytä muistaa, että se peili voi myös vääristää.

Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että lasta saisi valokuvata vasta sitten kun tämä on tarpeeksi iso kertomaan, kuinka haluaa tulla kuvatuksi. Mutta vanhemman on syytä olla tietoinen omasta vallastaan ja siitä, kuinka hänen lapsestaan kertoma tarina voi vaikuttaa lapsen oman persoonan kehittymiseen. 

Ja sitten on tietenkin se lause, jonka voi aina heittää kehään.

Kai minä nyt tiedän, mikä on minun lapselleni parasta. 

Tämä on minusta jännä lause. Kuinka kukaan voisi täysin pomminvarmasti tietää, mikä toiselle ihmiselle on parasta? Kun moni ei edes tiedä, mikä on omalle itselleen parasta. Voimme vain arvailla, luottaa ehkä asiantuntijoiden vinkkeihin tai sitten ihan vaan omaan fiilikseen tai kokemukseen ja oikein hyvällä tuurilla homma menee putkeen.

Tai sitten ei. Maailma on täynnä toisen ihmisen parasta ajatellen tehtyjä tekoja, joiden lopputuloksena on tragedia. 

Toki voi olla, ettei tulevaisuuden aikuisia haittaa lainkaan se, että heidän elämänsä alkutaival on selostettu somessa heidän puolestaan kuva kerrallaan. Uskoisin, että on kuitenkin yksi tarve, joka ei ihmiseltä katoa mihinkään, ei edes vuosituhansien kuluessa. 

Tarve kertoa oma tarinansa itse. 

 

puheenaiheet ajattelin-tanaan vanhemmuus
Kommentit (39)
  1. Melkoista tuohtumusta aiheutti esikoisen synnyttyä kun yhtään tunnistettavaa kuvaa lapsesta (nykyisin lapsista) ei netissä ole. Laitoin kaikille halukkaille sähköpostilla kuvat, kunhan lupasivat olla niitä postaamatta minnekään. Joskus tekee itsellekin tiukkaa olla laittamatta jotain supersöpöä kuvaa kaiken kansan jakoon, mutta napakka ukko pitää yhteisen sopimuksen raameista heikolla hetkellä kiinni. 🙂
    Olen päättänyt antaa lapsilleni oikean ajan koittaessa lahjaksi e-identiteetin, jonka he saavat itse
    määritellä, niitä vuosia odotellessa tulee harjoiteltua melkoisen laajasti pelkkää takaraivokuvausta
    (luonnistuu onneksi työn puolesta muutenkin). Jos silloin lapseni itkee että miksi kaikista muista on
    kuvat vauva-ajasta lähtien netissä niin ladataan ne siltä seisomalta sinne, mutta haluan päätöksen olevan hänellä, ei minulla.

    1. Tuo on minusta tosi hienoa että teillä on kasvattajina periaatteet, joista pidätte yhdessä kiinni. Uskon, että lapset tulevat vielä arvostamaan mahdollisuutta luoda itse oma e-identiteettinsä. Ja jos eivät, niin saahan ne vauvakuvat sinne tosiaan jakoon vielä myöhemminkin. 😉

  2. Mä olen niin vainoharhainen lapsieni yksityisyydestä, että jopa olen miettinyt voinko kommentoida jotain missä mainitsen heidän olemassaolostaan. Ja jos mainitsen, miten ilmaisen asian niin ettei kenelläkään ole mahdollisuutta tunnistaa heitä. En todellakaan kykenisi sellaiseen avoimuuteen, mitä joissain perheblogeissa on. Toinen asia mikä häiritsee, on kaupallistaminen. Käytän tuota sanaa, kun en oikein osaa muotoilla asiaa muutenkaan. Mulle tulee tunne, että koko perhe mahdollisia lapsia/vauvoja/lemmikkejä/mummoja/jne myöten on ikään kuin töissä. Söpö kuva voi tuoda jotain hyödykettä. Ja mitä enemmän hyötyy kivoista jutuista, niitä sitten kerrotaan ja kuvitetaan. 

    1. Söpöt kuvat ja avoimuus myy, näinhän se on. Avoimuus blogeissa on kyllä asia mistä itse tykkään, siitä että kirjoittaja avaa rehellisesti elämäänsä ja ajatuksiaan. Saan lukijana enemmän sellaisista irti kuin pelkästä kiiltokuvaelämän esittelystä. Mutta asia tosiaan mutkistuu kun ruvetaan kirjoittamaan avoimesti myös sellaisten ihmisten elämästä, jotka eivät kykene itse antamaan siihen suostumustaan. 

      1. Juuri näin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *