Lepää rauhassa, Rosson raastepöytä

Niin äkkiä voi eron hetki tulla,
hetkellä jota ei voi aavistaa.
Jää muisto meille elämän,
jää rakkaus, kiitollisuus.

Kävin eilen pitkästä aikaa Rossossa. Hymyilevä tarjoilija otti tilaukseni vastaan. 

– Joo, voit sitten alotella tosta alkupalapöydästä. 

Hätkähdin. Paha aavistus hiipi rintakehään. Jumalauta. Miksi se sanoi noin? Miksei se puhunut raastepöydästä?

Tuijotin lautanen kädessäni kylmäaltaan kulhoja. Raikasta salaattisekoitusta, pirteän punaisia kirsikkatomaatteja, marinoitua sipulia ja kalamataoliiveja. Kotitekoisen näköistä perunasalaattia. Leipäkoria, jossa oli ainakin kahta erilaista känttyä. 

Nielaisin. Katseeni kiersi epätoivoisesti ympäri linjastoa vaikka tajusin kaiken olevan turhaa. Tuijotin oliiviöljy- ja balsamicopulloja epäuskoisena ja tunsin maailman painon laskeutuvan raskaana hartioilleni. 

Ei enää Rosson salaatinkastiketta. 

PERKELE.

***

Pidän yllätyksistä, siis mukavista sellaisista ja pidän myös muutoksesta. Ihminen tarvitsee kuitenkin elämäänsä asioita, jotka pysyvät ennallaan ja muuttumattomina vuodesta toiseen. Ne ovat juuri niitä asioita, jotka tuovat lohtua ja valavat synkimpinäkin hetkeä uskoa siihen, että kyllä tästä kuule aina jotenkin selvitään. 

Juuri tällainen asia oli Rosson raastepöytä. 

Aina tiesi, mitä oli vastassa: kaaliraaste, porkkanaraaste, pakasteherneet ja mandariinilohkot suoraan säilyketölkistä. 

Ja ne KASTIKKEET. Raastekeon päälle kauhallinen kumpaakin. Ja lautanen kuului pyyhkiä soosinjämistä kuivahtaneen nahkealla patonginpalalla. 

Muisto kaunis voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa.

***

Tiedän, mitä Rosson tuotekehitystiimissä on varmaankin ajateltu. On ehkä oltu jo pitkään sitä mieltä että onhan tää nyt vähän noloa että ollaan kuin mikäkin viiden euron kebabbila näitten raasteittemme kanssa. Että jos nyt vähän ees yritettäis niinku freesata tätä juttuu, tiäksä.

Ette olisi ajatelleet. Olen jo pitkään miettinyt että liika ajattelu ei ole ihmiselle hyväksi. Tässä se taas nähtiin.

 

Murtuu elon siteet,

kaikki häviää.

Muiston kauniin kiteet

vain pysyviksi jää.