Lukutoukka
Jos minusta joskus tehtäisiin elämäkertaelokuva, yksi avainkohtauksista tapahtuisi nyt jo edesmenneessä Uus-Lavolan sivukirjastossa Lappeenrannassa. Kohtaus olisi nimeltään Minna ja ensimmäinen kirjastokortti.
Muistan vieläkin, miltä tuntui saada keltainen pahviläpyskä pieneen kouraan, muistan kirjaston tuoksun. Ja sen tunteen, kun tajusin että nämä kaikki kirjat, nämä kaikki ovat käteni ulottuvilla. Kirjasto oli, ja on edelleen, yksi lempipaikoistani maailmassa.
Olin omassa seurassani viihtyvä lapsi, jolla ei oikeastaan ollut lukemisen lisäksi muita harrastuksia. Sitä harrastinkin sitten kaiken muun edestä. Lainasin valtavia pinoja neitietsiviä ja nummelanponitalleja ja ylensin itseni nuorten aikuisten hyllylle jo ennen yläastetta. Ei ollut parempaa tunnetta kuin kirjastoreissun jälkeen linnoittautua omaan huoneeseen ja upota toiseen todellisuuteen, ahmia nide toisensa jälkeen, kuin ei voisi koskaan saada niistä tarpeekseen.
Kirjojen maailmassa en ollut koskaan yksin, en koskaan outo tai vääränlainen. Niille oli aivan sama, miten puhuin, kävelin tai miltä näytin. Kirjat eivät tuominneet tai arvostelleet, ne olivat aina minun ystäviäni.
Tänä syksynä olen lukenut enemmän kuin pitkään aikaan. Olen ilolla ottanut kaiken irti pikkukylän kirjastosta ja varannut liukuhihnalta uutuksia, joiden jonottamiseen isommissa kaupungeissa kuluisi kuukausia. Lapsuudestani tutun kirja-ahmatin kohtasin uudelleen muutama viikko sitten, kun saavuin kirjastosta kotiin sylissäni pinkka uudenkarheita opuksia, päällimmäisenä Kari Hotakaisen Henkireikä. Istuin sohvalle, otin kirjan käteeni ajatuksella jos nyt ihan vähän tästä lukaisen ja kolmessa tunnissa se olikin taputeltu kannesta kanteen. (Lukujen välissä maltoin tosin laittaa tulet uuniin, kun varpaita alkoi palelemaan.)
Tarina vei mukanaan, siten kuin se parhaimmillaan voi viedä: vielä yksi luku, ja eikun vielä yksi. Olin taas se pieni tyttö pötköllään pastellinvärisen päiväpeiton päällä, heppajulisteen alla. Sikäli mikään ei ole muuttunut, että rikosjutut kiinnostivat minua silloinkin.
Samanlaista lukueuforiaa tarjoili myös Saara Turusen Rakkaudenhirviö. En tiedä mitään ihanampaa ja puhdistavampaa, kuin lukea tekstiä josta tekee mieli jatkuvasti huutaa minä tiedän! minä tiedän tuon tunteen ja asian, mistä tässä kirjoitetaan!
Sellainen hoitaa ihmistä paremmin kuin mikään muu: kokemus siitä, ettei olekaan omien ajatustensa kanssa yksin.
Helmi kirjoittikin äskettäin Arman Alizadin ja Meeri Koutaniemen teoksesta Riisuttu Suomi, sekin löytyi tuosta samasta pinosta. Odotin kirjalta paljon ja sen tarinat todellisesta elämästä sykähdyttivät, joskin ihmettelin minäkin lukuisia kirjoitusvirheitä, jotka olisi varmaankin voitu välttää huolellisemmalla oikolukemisella. Koskettava kirja niistä huolimatta, ja teos herätti minussa myös ammatillisen inspiraation useammastakin kirjaprojektista, joissa voisi samaan tapaan yhdistää valokuvaa ja tosielämän tarinoita.
En mäkään haluu!
Jos siis pukinkontista vielä puuttuu paketteja, niin suosittelen lämpimästi jokaista edellämainittua opusta. Kauan eläköön kotimainen kirjallisuus!
(Ulkomaisista kirjailijoista suosittelen myös Patti Smithiä ja muistelmateos M Trainia. Tosin varoituksen sana on paikallaan: minut teos houkutti hankkimaan oman polaroid-kameran, joten ilmainen kirjastolaitoskin voi täten käydä kukkarolle kalliiksi.)