Miksi häpeästä pitää puhua

IMG_1117.JPG

Tunnustan: on hetkiä, jolloin tämä blogiskene uuvuttaa aika tavalla. Kun ruudulle vyöryy pursuileva smoothiekulho toisensa perään, jumppavinkkejä pingahteleviin vatsalihaksiin ja kolmen pennin elämänohjeita höystettyinä viidellätoista saman filtterin läpi vedetyllä kuvalla joko kirjoittajan naamasta tai pakaroista, tekee mieli irtisanoa internet ja muuttaa luolaan strobing-puikkojen ulottumattomiin kasvattamaan rauhassa säärikarvoja ja kaksoisleukaa.

Mutta sitten uutisvirtaan kopsahtaa jotakin sellaista kuin tämä Uusi Muusa-sivuston Eeva Kolun teksti häpeästä, joka muistuttaa siitä että ehkä tässä kaikessa on sittenkin jotakin järkeä. 

Totuus oli, että koko vahvan ihmisen roolini oli itse asiassa rakennettu yksinomaan peittämään sitä valtavan kokoista häpeähirviötä, joka asui sisälläni, oli tehnyt olonsa mukavaksi varmaan jo lapsuudessani. Tajusin, että olin nauranut Holman päähenkilön tokaisulle, koska tunnistin siitä itseni. Voi helvetti! Minuakin hävetti kaikki itsessäni, varsinkin se, että kehtasin olla olemassa.

Hyvä tekstin tunnistaa siitä, että on salaa harmissaan siitä että ei ole kirjoittanut sitä itse. Ja tämän tekstin olisin todellakin voinut kirjoittaa, sanasta sanaan. Ja uskon, että siellä on monta muutakin, joka ajattelee samoin. 

Häpeä tuskin on pelkästään suomalaisten ominaisuus, mutta periytyvä kansantauti se ehdottomasti on. Ja erityisen paskamaisen siitä tekee häpeän kyky naamioitua epämääräiseksi pahaksi oloksi, jota ei välttämättä edes häpeäksi tunnista. Eikä osa sitä koskaan tunnistakaan, vaan elää koko elämänsä kantaen selässään painoa, joka estää siiville nousemisen. Estää ottamasta käyttöön kaikkea sitä potentiaalia, joka ihmisihon alla lymyää. 

Se paino tuntuu niin pahalta, että sitä täytyy lääkitä. Ylivoimaisesti suosituinta on lääkitä sitä päihteillä, mutta muitakin vaihtoehtoja löytyy: työnarkomania, shoppailuholismi, syömishäiriöt, pakonomainen kuntoilu, täydellisyydentavoittelu ja kaikenlainen kontrollifriikkiys. Kulissien kiillottaminen ja oman kuoren rakentaminen somekatseenkestäväksi. Jatkuva touhuaminen ja oman elämän täyttäminen asioilla tai esineillä, viimeistä nurkkaa myöten ettei häpeälle jäisi pienintäkään elintilaa. 

Mutta kun se pirulainen löytää aina tiensä jostakin. 

Löytää niin kauan, kunnes sen olemassaolon tunnustaa. Paitsi itselleen, myös muille. Ja samalla tunnustaa aidosti oman heikkoutensa ja tarvitsevuutensa, vaikka se on vaikeaa ja hirvittävää ja pelottavaa. 

Mutta kun mitään muuta tietä häpeästä vapautumiseen ei ole. 

Tällä samalla tiellä on koomikko Toni Jyvälä, joka teki rohkean ulostulon kertomalla julkisesti omasta pornoaddiktiostaan. Pornoaddiktin päiväkirja-blogissaan hän kertoo avoimesti pitkään jatkuneesta, tuhoisasta riippuvuudestaan, joka on johtanut sekä kyvyttömyyteen solmia oikeita ihmissuhteita että talousvaikeuksiin ja luottotietojen menetykseen. 

Tonin blogi saattaa hyvinkin olla tärkeimpiä ulostuloja pitkään aikaan, jo pelkästään siksi miten paljon blogin kommenteissa on viestejä vertaistukea kaipaavilta, enimmäkseen miehiltä. Nettipornotarjonnan lisääntyessä kiihtyvällä tahdilla ongelma on todellinen. Ja siitä on pakko puhua.

Pakko kuitenkin tunnustaa: kun luin ensimmäistä postausta, sain itseni jälleen kiinni hölmöstä ajatuksesta: miten muka noin hauskalla, karismaattisella ja komealla miehellä voi olla tuollainen ongelma? Ja välittömästi tuon ajatuksen jälkeen teki mieli läimäyttää itseään naamaan.

Koska emmehän me voi tietää kenestäkään mitään. Ei menestys tai ulkonäkö kerro mitään siitä, millaisten demonien kanssa ihminen painii. Houkutus ajatella toisin on kuitenkin suuri ja tätä kaikkea somekin ruokkii, kaikkine kiiltokuvineen. 

Emme voi tietää mitään, jos kukaan ei kerro. Ja niin kauan kuin on hiljaisuutta, on vain tunne siitä että olen yksin ja säälittävä, yksin omien rumien ajatusteni ja oman ruman itseni kanssa. 

Eikä kenenkään tarvitsisi tuntea niin. 

Kommentit (10)
  1. No just näin! Hyvä teksti!

  2. Se on justiinsa niin, kissa pöydälle vaan. Nyökyttelin kovasti myös Eevan tekstille (ja viittaukselle Holman Järjestäjään, häpeähuumori osuu ja uppoaa täälläkin).

    Jotenkin sitä pienentää ja rajoittaa itseään mitä kummallisimmilla ja turhimmilla tavoilla. Toisaalta tuntuu, että sitä yleistä olemassaolon ja elämisen häpeää on sentään vuosi vuodelta aavistuksen vähemmän. Eläkeikää ja villiä mummovapautumista odotellessa.

    1. Toi Holman Järjestäjä kolahti kyllä itsellenikin. Ja ehkä pitää ruveta leikkimään että on jo mummo ja alkaa käyttäytymään sen mukaisesti. Toisaalta, menen jo nyt nukkumaan kymmeneltä ja herään viideltä eli se puoli alkaa olla hanskassa. Vielä häpeälle kyytiä ja se on siinä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *