”Ai niin, oliks tää joku Asukuvaviikko?”

Niin siis tämähän ei siis ole mikään tyyliblogi, vaan pikemminkin alatyyliblogi (tsihhiihhii, ihan ite keksin just.)

Tykkään kyllä vaatteista ja pukeutumisesta ja uhraan jopa tovin jos toisenkin elämästäni niiden miettimiseen. Minusta on myös olemassa paljonkin valokuvia, toivoakseni minulla on niissä kaikissa myös vaatteet päällä. Mutta jokin siinä ajatuksessa häiritsee: että pyytäisin nyt jotakuta ottamaan itsestäni kuvan ihan vaan siksi että voin nyt näyttää muille mitä mulla on tänään päällä. (Joo, tiedän että on olemassa sellainen asia kuin itselaukaisin mutta sen kanssa puljaaminen vasta dorkalta tuntuukin.)

Ja kuitenkin niitä toisten asukuvia on ihan hauska katsoa. Niin että mikä tässä nyt olikaan taas se ongelma?

Noh, haasteethan on yleensä ihan kivoja, paitsi sellaiset typerät haasteet. Asukuvahaasteestakin tuli heti sellainen olo, että no nyt pitää kyllä osallistua kun en oo koskaan. Mutta sitten tuli heti se, että no en kyllä kehtaa pyytää ketään ottamaan kuvaa tällaiseen tarkoitukseen ja en kyllä jaksa alkaa säätämään minkään jalustan kanssa.

Huoh. No mutta hei, perjantaina oli kumminkin yhdet toiset kuvaukset. Niin että käyhän tämä näinkin.

minna_ja_jouni_4_733x800.jpg

Mekko People Tree, farkkutakki Henkkamaukalta, sukkahousut Seppälästä. Lokinpaskan väriset bootsit Ellokselta. Kitaristi kuvausrekvisiittaa. 

Kuva: Marita Räsänen

 

Psst… Me ei vedetä pahojen poikien lauluja, vaan ihan semmoisia nättejä cover-biisejä nätisti laulettuna ja soitettuna. Että jos kaipaat sellaista musaa joskus johonkin, niin ota hei yhteyttä: minna.manttari(miukumauku)gmail.com

(Paitsi jos ehdottomasti haluat kuulla pahojen poikien lauluja, niin tottakai sekin onnistuu.)

Muoti Oma elämä Päivän tyyli

Huumorrii, huumorrii

Sanumaria huhuili äskettäin palstallaan oman mukavuusalueensa perään. Täälläkin on huhuiltu: oma mukavuusalueenikin oli taas eilen tilapäisesti kadoksissa.

wp_000748.jpg

Kun melko harvakseeltaan tekee stand up-komiikkaa, se on joka kerta ihan yhtä kauheaa. Tai en minä tiedä, helpottaisiko se vaikka tekisi enemmänkin. Tuskin. Omaa esitystä edeltävä paniikki on nimittäin jotain aivan kammottavaa.

Jännitän yleensä aina edes vähän ennen esiintymistä, mutta tämä on jotain ihan muuta kuin pieni ja viaton, kurkkaava jännäkakka. Jos ihan tarkkoja ollaan niin paniikki alkaa jo siitä, kun keikkapäivä on sovittu. Vuorokautta ennen alkaakin jo viimeistään ruokatorvessa pulpahdella ja keikkapäivä meneekin sitten ihan suoraan pelastusarmeijalle. 

Kamalaa. Mutta silti. Jotenkin ihan mielettömän siistiä. 

Ja keikan jälkeen sen aina muistaa: ilman sieltä mukavuusalueelta poistumista olisi jäänyt tämäkin adrenaliinishotti kokematta. Kyllä, ymmärrän narkkareita koko ajan enemmän ja enemmän. 

Sisareni oli muuten eilen ensimmäistä kertaa yleisössä. Naapuripöydän jamppa viritteli juttua ja sisko kertoi tulleensa katsomaan minua.

– Ai se Minna, joo oon kuullu siitä. Onks se se, joka kertoo niitä alapääjuttuja?

 

Jep jep. Meikällä on siis jo brändi. Tuskin tuli yllätyksenä ainakaan tämän blogin lukijoille?

Suhteet Oma elämä Suosittelen