Elin pitkään siinä uskossa että itkeminen, varsinkin julkisesti vollottaminen on lapsellista ja hävettävää. Kun vihdoin tajusin että hei, eipä muuten ole, hanat ovat auenneet milloin missäkin yhteydessä.

Musiikki ja etenkin livekeikat ovat usein olleet erittäin tehokkaita kanavien aukaisijoita: ainakin Maija Vilkkumaa, Susanna Haavisto, Kaisa Korhonen ja Aulikki Oksanen ovat äänillään saaneet minussa aikaan sellaiset tunnemyrskyt, joissa seilatessa pikkupaketti nessuja on riittänyt vasta alkulämmittelyyn. Liikutus on saattanut yllättää myös takavasemmalta: etukäteen en olisi osannut arvata, että pulskan oopperalaulajan kiekaisema Ameriikan kansallishymni Madison Square Gardenissa ennen Rangersien peliä saisi minut kyynelehtimään. Syytän hellepäivää ja akuuttiin nestehukkaan imuroitua pillikaljaa. 

Vielä viime viikonloppuun asti pidin lätkämatsipillitystäni suurimpana saavutuksenani, mitä tulee yllätysitkuihin. But now, ladies and gentlemen, we have a winner!

Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa, rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan…

Vollotin Antti Tuiskun keikalla. 

Kyllä. 

Tämä se oli, joka lopulta mursi kamelin selän tai tässä tapauksessa nessupaketin sinetin:

//www.youtube.com/embed/ScCShsNFwgI

Mahtaako siellä olla kohtalotovereita? Noloimmat niiskutukset jakoon ja heti, ettei tarvitse kärvistellä yksin.

Yhyy-yhyy!