Muisteloiden grande finale, olkaapa hyvät!

17.7.2010

Kiristän rintaliivieni päälle idealsiteestä tehdyn topin, jonka tehtävä on häivyttää naiselliset muotoni. Pukeudun ruskeisiin, suoriin housuihin ja kukertavaan kauluspaitaan. Kastelen hiukseni, hieron niihin reilusti geeliä ja kampaan ne taakse. Vielä kengät jalkaan, ruskea pikkutakki niskaan, aurinkolasit nenälle ja salkku käteen: Sutki on valmis.

Kohta kokoonnumme pukuhuoneen eteen odottamaan merkkisoittoa, jonka jälkeen siirrymme vallien taakse asemiin, odottamaan esityksen alkua.

On lämmin kesälauantai Lappeenrannan Linnoituksen kesäteatterissa. Votkaturisteja näytellään toista kesää, tänään on tämän viikon työputken loppurutistus, kahden esityksen päivä. Huomenna on vapaapäivä, minulle se viikon ainut. 

Pari viikkoa sitten olen saanut puhelun, jota yksikään tuottaja ei haluaisi milloinkaan saada: yksi näyttelijöistä on sairastunut vakavasti, eikä todennäköisesti voi enää tulla töihin koko kesänä. Esityskausi on juuri alkanut ja näytösten perumisesta seuraa hirvittävä työsarka ja hässäkkä: seuraava esitys on jo huomenna. Pohdimme erilaisia paniikkiratkaisuja: ohjaaja voisi muuten tulla paikkaamaan, mutta hän on jo kiinni seuraavassa työssään. Selaan puhelimestani tuttujen miesnäyttelijöiden nimiä: yksi on alustavasti kiinnostunut mutta roolin opetteluun pitäisi tietenkin varata aikaa, perua esityksiä ja järjestää niiden tilalle harjoituksia. 

Voihan helvetin perkele. Kusessa ollaan. 

Paitsi jos….

Soitan Jukalle, ohjaajalle, vedän henkeä ja esitän asiani. Jos minä teen sen paikkauksen? Hän ei ole nähnyt minun koskaan näyttelevän eikä ehdi tänne huomiseksi pitämään harjoituksia, mutta hän sanoo, että tee vaan. Luotan sinuun.

Asia on sillä selvä. Kaivan työpöydän laatikosta dvd-taltioinnin viime kesän esityksestä ja rullaan sitä kotona edestakaisin plari sylissäni. Seuraavana päivänä pidämme ennen esitystä yhdet harjoitukset: näyttelijät ottavat minut avosylin mukaan ensembleen ja kaikki tsemppaavat minkä vain pystyvät. Kukaan ei kyseenalaista tätä ratkaisua, vaikka kyseessä on miesrooli: tärkeintä on, että show must go on. Illalla vedämme esityksen täysillä, minulla on lunttilaput taskussa tuomassa turvaa. 

Loppukiitosten jälkeen tärisen endorfiinipöllyssä. Tämä on siisteintä, mitä olen kokenut pitkään aikaan. 

Kesäsuunnitelmat ovat siis menneet uusiksi. Päivät istun toimistossa ja päivystän luuri korvalla lipunmyynnissä ja illaksi kirmaan esityksiin. Sunnuntai on ainut vapaapäiväni. Ei tämä silti tunnu raskaalta, kun porukka on niin mahtavaa: meillä on ihan helvetin hauskaa. Ihanasti vinksahtanut huumori kukkii: meillä on mm. ”blogi” eli takahuoneen pöydällä iso ruutuvihko, jonka sivut täyttyvät levottomista jutuista ja piirroksista. Nauramme näyttelijä Markku Toikalle, jonka kesärusketus sulautuu täydellisesti taukotilan ruskeaan nahkasohvaan. 

Ja kun Ulla tuo Svetogorskin-retkeltään pussillisen minirinkeleitä, niille käy tietysti näin:

Olemme miehen kanssa juuri tehneet ison ostoksen: ensimmäisen yhteisen omistusasunnon. Saunallinen kerrostalokolmio, aivan keskustassa ja juuri remontoitu. Täydellisen kaunis ja ihana koti, sellainen josta olen aina haaveillut. Mies on käytännössä muuttanut meidät sinne yksin, minähän olen ollut melkein koko ajan töissä. Saan tekstiviestin: sänky on jo täällä, tule sinäkin.

On aikuinen olo, enemmän kuin koskaan ennen.

Kesäloma häämöttää reilun parin viikon päässä, sitten voi huoahtaa. Ja ehkä laittaa vähän sitä kotiakin. Paluu töihin ja toimistoon vaanii peikkona jossain hamassa tulevaisuudessa, mutta ei, en ajattele sitä nyt. 

Syksyllä arki lyö minua kasvoihin kovemmin kuin koskaan. Palaan lomalta työpaikalle, jossa ihmiset linnoittautuvat omiin huoneisiinsa, suljettujen ovien taakse. Työpaikkaan, jonka kahvipöydässä istuvat Pelko, Nöyryytys ja Manipulointi.

En voi hyvin: tajuan, että jotain on pahasti pielessä kun ajatus töihinlähdöstä saa minut aamuisin oksentamaan. Sitten tulee se aamu, kun löydän läheisen työtoverini huoneestaan itkemästä ja pakkaamasta tavaroitaan. 

Siitä tiedän, että nyt on aika. Aika nostaa kädet ilmaan, napsauttaa sormia ja sanoa:

give me my exit music. 

Kiitos Kristaliinalle hengästyttävästä haasteesta, oli rankkaa mutta hauskaa!

Tikulla silmään-muistelusarjan aikaisemmat osat löydät täältä:

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

Oho, matka muistoihin lähestyykin jo loppukaarretta:

18.9.2009

Klik, klik, kliketi klik, sanoo hiiri. Ja matka New Yorkiin on varattu! Ensi keväänä syödäänkin pääsiäispashaa ihan muissa maisemissa. 

Niin siistiä.

Olen äskettäin täyttänyt kolmekymmentä. Meillä oli ihanat juhlat yhdessä synttärikaverini Kaisun kanssa, me kun olemme sattuneet syntymään samana vuonna ja samana päivänä. Ikäeroa on vain muutama tunti, minä olen vanhempi ja viisaampi, huomaahan sen. Huiminta on se, että tutustuimme toisiimme vasta aikuisina, vaikka äitimme pötköttivät aikanaan vierekkäisissä sairaalapedeissä ja lähettivät toisilleen jopa joulukortit. Nauramme aina, että vasta Jeesus yhdisti meidät: siis musikaali Jesus Christ Superstar, jossa me molemmat esiinnyimme. 

Synttärilahjat pyysimme ruskeina kirjekuorina. Niillä rahoilla matkaamme Atlantin taa. 

Mutta nyt on vasta syyskuu ja taas yksi työviikko taputeltu. Huoh. Elokuussa olin lomalla ja todistin mm. Madonnan ensimmäistä Suomen keikkaa, mahtavaa. Töihin paluu ollut taas vähän tahmeaa. Mutta kyllä se tästä taas, ihan varmasti. 

Kesä oli mahtava. Votkaturistit täytti kaikki odotukset ja enemmänkin: yli 16 000 katsojaa ja suurin osa esityksistä loppuunmyytyjä. Kymppitonnin tavoite ylitettiin siis heittämällä ja mikä parasta, ryhmähenki oli loistava. Ammattilaisten ja harrastajien yhdistelmä toimi täydellisesti, aivan kuin joskus vanhoina hyvinä aikoina. Porukkaa on kova ikävä, mutta onneksi jäähyväiset eivät ole lopulliset: esitys palaa ohjelmistoon vielä kesällä 2010. 

Ehkä sen voimalla jaksan taas tätä jäyhää toimistoarkea. 

Periaatteessa minulla kaikki on hyvin: on vakaa parisuhde, ystäviä ja työpaikka. Mutta joku tässä kuitenkin hiertää, en vain osaa sanoa, mikä se on. Siksi yritänkin olla ajattelematta koko asiaa. Jos sitä ei ajattele, niin silloinhan sitä ei ole olemassa, eikö niin? 

Kun henkilökunnan ilmoitustaululle laitetaan lista, josta voi varata ajan kehityskeskusteluun, joku piirtää nimeni perään kysymysmerkin. Se ei tunnu mukavalta. 

Vaikka siellähän se on, myös minun pääni sisällä. Se kysymysmerkki. 

Mutta niin, se meidän oma esitys. Työnimi jäi pysyväksi niin kuin usein käy, se on siis Vetyä perkele! Ensi-ilta on joulukuun alussa Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Se jos mikä on hieno asia ja statuskysymys, mutta lisää tietysti myös paineita. Nyt jos mokataan, se ei jää keneltäkään huomaamatta. 

Olemme sopineet yhdeksästä esityskerrasta joulu-tammikuussa. Tammikuu on kyllä yleensä esitysten kannalta huonoa aikaa, väki ei liiku mihinkään pikkujoulukauden jälkeen mutta mennään nyt näillä. Jos nyt joku edes tulisi. Nyt jo jännittää, tästä se vain pahenee mitä lähemmäs ensi-iltaa mennään. Kyllä kohta meil on paskat housussa…

Jos joku sanoisi meille nyt että kuulkaas tyttäret, se yhdeksän esitystä ei tule riittämään yhtään mihinkään kun kansa repii teiltä liput käsistä, emme uskoisi. 

Emme todellakaan.

Jatkiksen viimeinen osa näytelläänkin sitten heinäkuussa 2010...