On taas se aika vuodesta, kun nenää valkaistaan yhdessä jos toisessa torpassa. Vaan ei täällä.

Olen kyllä kerran kokeillut. Ystävän kanssa koimme äkillistä tarvetta nöyryyden hakemiseen erään kosteahkon loppuvuoden jälkimainingeissa. Koska olimme realisteja ja ikävän tietoisia siitä, että kummankin henkinen selkäranka on vahvuudeltaan voileipäkeksin luokkaa, viritimme mukaan ankaran sanktion. Jokaisesta repsahduksesta seuraisi avantokeikka. 

Tammikuun viimeisenä päivänä keikkoja oli plakkarissa kolme. Ystävällä kuusi.

Valehtelematta voin sanoa, etten ole koskaan tuntenut sellaista himoa alkoholiin kuin tuon ”tipattoman” tammikuun aikana. Bileitäkin tuntui silloin putkahtelevan joka tuutista, vaikkei niitä tammikuussa ole yleensä missään. Joka paikassa törmäsimme kiellettyyn hedelmään, eikä meillä ollut voimia vastustaa sitä. Taisimme sen tosin tietää jo lähtökuopissa. 

En siis oikein usko kieltäytymiseen, oikeastaan missään asiassa. Se mikä kielletään, kiinnostaa eniten. Sellainen on ihmismieli. 

Voisi ajatella myös, että tipaton on laiskan ihmisen valinta. Kohtuuden opettelu on paljon vaikeampaa, koska siinä joutuu oikeasti ajattelemaan. Sen sijaan kieltäytymällä kokonaan ei tarvitse kyseenalaistaa sitä, tarvitsenko välttämättä tämän kolmannen iltakaljan tai miettiä, syntyisikö biletunnelma vain kahdesta viinilasillisesta kuuden sijaan. Toki varmasti osa vesilinjalaisista ehtii kuukauden aikana tätäkin pohtia, mutta aika monelle se tuntuu olevan vain keino tuntea itsensä edes hetken aikaa hyväksi ihmiseksi, todistaa että hei mulla ei muuten ainakaan oo mitään ongelmaa, ettäs tiiätte. 

Lakot ja kuurit ovat myös siitä mukavia, että ne loppuvat aina johonkin. Sitten voikin taas palata tuttujen harrastusten pariin, ilman että oma maailmankuva ja asenteet olisivat siitä mitenkään ikävästi häiriintyneet. 

Vietätkö / oletko viettänyt tipatonta? Miksi? Onnistuiko?