Vietin viisi päivää Pietarissa koulun opintomatkalla. 

Luulin, että tarkoitus oli oppia lisää valokuvaamisesta kansainvälisessä ympäristössä.  Ehkä täytettyjen eläinten kuvaaminen luonnonhistoriallisessa museossa sitten on sitä, mutta kieltämättä odotin vähän muuta. (Tai sitten en. Jos hommia ei hoideta kunnolla edes kotimaassa, ei asia yleensä muuksi muutu muuallakaan. Terveisiä vaan Saimaan ammattisurkeakorkeakouluun.) 

Opin kyllä paljonkin, tai oikeastaan sen minkä jo tavallaan tiesinkin: en voi osallistua ryhmämatkoille, joiden pääluku on enemmän kuin viisi ihmistä. 

Koska sitä suurempi matkaryhmä tekee minusta ihmisvihaajan. 

Minusta tulee hapan narttu, joka kiristelee hampaitaan niille, jotka eivät ole vaihtaneet kohdemaan valuuttaa ennen matkaa ja joiden takia juostaan nälkäisinä ympäri vierasta kaupunkia etsimässä rahanvaihtopistettä. Kun vellova massa etsii etsimistään sellaista ruokapaikkaa, joka kävisi kaikille, haluan työntää jonkun katumaasturin alle. Kun ruokapaikka vihdoin löytyy, mutta muut eivät voi vielä tilata kun yksi ei osaa päättää mitä haluaa, minä etsin katseellani haarukkaa jonka voisin lyödä jonkun silmään. Ja sen jälkeen omaani. 

Kun viikon puolivälissä repäisin itseni hetkeksi irti muista, tunsin kuinka hartiat putosivat puoli metriä alaspäin. Ja kun samana iltana reissukaveri pyysi minua mukaan leffaseurueen kolmanneksi jäseneksi, korvien välistä kuului pelkkää hyrinää. Elokuvateatterin suloisessa hämäryydessä liruttelin kyyneleitä paitsi Frida Kahlon roihuavalle elämälle, myös omalle onnenhetkelleni. Pubin pikkuisessa loossissa valutin kurkkuuni teetä ja vodkaa ja lämpenin paitsi juomasta, myös seurasta jossa ei tarvinnut huutaa pöydän toiselle puolelle saadakseen äänensä kuuluviin. Ja kun seuraava päivä koostui viisihenkisestä sekä myös lämminhenkisestä seurueesta, valokuvanäyttelystä sekä ravintoloissa ja kahviloissa lojumisesta, tunsin otsasuonen tykytyksen viimeinkin rauhoittuneen. 

Tämä oli toinen reissuni Pietariin, enkä edelleenkään ole solminut kaupungin kanssa kiihkeää suhdetta. Onhan se toki komea kaikessa pröystäilevyydessään, mutta lähempi tarkastelu osoittaa vakavia puutteita henkilökohtaisessa hygieniassa. Ajatusmaailmaltaankin sen vaikuttaa vähän turhan vanhoilliselta minun makuuni. Tuhtia ruokaa ja hyviä juomia se kyllä osaa tarjoilla, mutta pitemmän päälle sitä alkaa kaipaamaan jotakin pikkuisen kevyempää ja raikkaampaa. 

En myöskään ole niitä naisia, jotka sulavat tylyn kohtelun ja hymyttömyyden edessä. Minä kaipaan lempeyttä, huomaavaisuutta ja kiltteyttä. Sekä kielen, josta saa edes jotakin selvää.