Se on tutkittu juttu. Että muiden auttaminen tekee ihmisen onnelliseksi.

Haluan tarkentaa sen verran, että muiden auttaminen tekee ihmisen onnelliseksi silloin, jos hän tekee sen puhtaasta sydämestään, odottamatta vastapalvelusta.

Siksi, että haluaa. Ei siksi, että muut rakastaisivat häntä enemmän. 

Minusta tuli tuottaja, kun kukaan muu ei halunnut sitä olla. Ja minä ajattelin olevani se tyttö, joka ei vain voi sanoa ei.

Puin roolivaatteet päälleni, vaikka ne tuntuivat vääränkokoisilta: joko ne kiristivät ja puristivat tai sitten hukuin niihin. Päätin olla välittämättä siitä, opetella roolini ja vetää sen niin hyvin kuin vain osaan. 

Ja kyllä minä osasinkin. Sain aplodit, useatkin, vuosikausien mittaiset. Selkääntaputtelua, rakkautta, hyväksyntää. Juuri sitä, mitä olin aina kaivannut.

Olin tärkeä, ihan helvetin tärkeä.

Paitsi etten ollut. Se tärkeä oli joku muu.

Hän, joka kyllä näytti minulta mutta oli jokin aivan vieras tyyppi. Reipas ja hymyilevä, hän joka aina hoitaa ja järjestää. Laittaa ja auttaa. 

Hän, joka sai mennä. 

Hannu ja Kerttu tiputtelivat jälkeensä leivänmuruja. Minua seuraa tiputettujen hanskojen vana sillä erotuksella, etten ole palaamassa piparkakkutaloon. Minun piti potkaista työkalupakki nurin ja lähteä yksin metsään nähdäkseni, seuraako minua sinne kukaan. 

Ja nähdäkseni, kuka hän oikein on joka katsoo minua silmiin lammikon väreilevästä pinnasta. 

Sieltä katsoo tyttö, joka saa sanoa ei.