Pari sanaa masennuksesta

IMG_3104.jpg

Oli usein liian helppoa antaa ihmisten ymmärtää, ettei mikään ollut vialla, vaikka olisi samaan aikaan kokenut elämisen turhaksi.

Olen halunnut kirjoittaa blogissani masennuksesta paljon enemmän kuin olen lopulta tullut kirjoittaneeksi. En siksi, että häpeäisin sitä että asia on osunut myös omalle kohdalle vaan siksi, että siitä on niin pirun vaikea kirjoittaa.

Siitä on vaikeaa kirjoittaa, koska masennuksella on lukemattomat kasvot. Ja ne kasvot ovat kaikki erilaisia. 

Minulla on laatikossa tallessa paperi, jossa lukee diagnoosin kohdalla keskivaikea masennus. Ne ovat vain kirjaimia, joista muodostuu sanoja. Sanat, jotka perustuvat siihen, miten minä lääkärille omaa olotilaani kuvailin, miten itse itseäni pisteytin. Miten minä asiat näin, miten minä ne koin. Se paperi tai mikään kokemani eivät tee minusta masennuksen asiantuntijaa, joka olisi pätevä jakamaan muille takuuvarmoja vinkkejä siitä, miten mielen aurinko saadaan taas porottamaan täydeltä terältä ja värit palaamaan haalistuneeseen sateenkaareen.

Mikään kokemani tai tuntemani ei myöskään pätevöitä minua sanomaan kenellekään toiselle:

minä tiedän, miltä sinusta tuntuu.

Koska minä en tiedä. Minä tiedän vain, miltä minusta tuntui.

Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi on mainostekstinsä mukaisesti masennuskirja, joka ei masenna. Minulle se oli suorastaan riemastuttava lukukokemus, kuten kaikki sellaiset kirjat, joista löytää joko isomman tai pienemmän palasen itseään. En ole pienten lasten äiti enkä yhdeksän laudaturin ylioppilas ja pääsin omassa masennuksessani aina sängystä ylös, mutta muuten löysin teoksesta itseäni ainakin oltermannijuuston kokoisen kimpaleen verran. 

Minäkään en kokenut täyttäneeni muiden ihmisten odotuksia. Lisäksi uuvuin märkivään työyhteisöön ja siihen, että tein työtä jossa joutui olemaan koko ajan tekemisissä muiden ihmisten kanssa. En tunnistanut omaa introverttiyttäni, herkkyyttäni ja huutavaa tarvettani ajoittaiseen yksinoloon luonnolliseksi osaksi itseäni vaan yritin hampaat irvessä olla jotakin muuta kuin olin: sosiaalinen ja alati kaikkien kanssa toimeentuleva pieni puurtaja.

Miksi? Koska kuvittelin että siten minusta pidetään ja lunastan samalla oikeuteni olla ylipäänsä olemassa. Siinä oli vain se huono puoli, että lakkasin pitämästä itsestäni. Sen seurauksena millään ei ollut enää mitään merkitystä. Tein kyllä asioita ja yritin hymyillä hampaat irvessä näyttääkseni muiden silmissä normaalilta, samalla ajatellen ettei tälläkään ole yhtään mitään vitun väliä.

Se on aika kauhea tunne, kun se on seuralaisena päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen. 

Minun masennukseni ei ollut mikään taivaalta yllättäen päähän kopsahtava henkinen häiriötila, vaan seurausta pitkään jatkuneesta pahoinpitelystä. Itse itseäni kohtaan suorittamasta pahoinpitelystä. Laiminlöin itseäni sekä henkisesti että fyysisesti, olin uskoton itselleni. Minun toipumiseni alkoi siitä, että myönsin vihdoinkin itselleni olevani osasyyllinen omaan tilaani.

Kyllä. Tiedän hyvin, että syyllinen on niitä sanoja, joita ei saisi koskaan käyttää samassa yhteydessä masennuksesta puhuttaessa. Mutta minulle se tarkoitti sitä, että minulla oli myös mahdollisuus nostaa itseni sieltä kuopasta, mihin olin itseni ajanut. Kannoillani oli kyllä juossut monia muitakin ja menneisyyden kokemuksilla oli ollut oma myötävaikutuksensa kaatumiseeni, mutta minulle oli tärkeää tajuta myös oma osuuteni asiassa: se, että olin elänyt elämääni päin helvettiä. Muuten olisin jäänyt tuleen makaamaan ja syyttämään muita omasta onnettomuudestani maailman tappiin saakka. 

Olen kiitollinen siitä, että minulla oli voimaa nousta ylös liekeistä. Kaikilla ei ole. Eivätkä ne liekit ole edelleenkään kokonaan sammuneet, aina välillä ne tavoittelevat mekkoni helmaa ja tulevat varmaan aina niin tekemään.

Niin kauan on hyvä kun ne vain lämmittävät, mutta eivät polta. 

Siitä Vanhatalon kirjakin kertoo: paitsi masennuksesta, myös sovinnon tekemisestä oman elämänsä kanssa. Se on tärkeä kirja niin ihmisyydestä kuin ihmisenä olemisesta. 

Kommentit (16)
  1. Rohkea kirjoitus!

    Mahtavaa päivää!

  2. Kiitos että kirjoitit tästä kirjasta, haluan ehdottomasti lukea sen. Ja kiitos kun kirjoitit omastakin kokemuksestasi. Minäkin olen saanut keskivaikean diagnoosin, ja aina ilman mitään ”syytä”. Sitä onkin sitten ollut vaikea selittää että no miksi. Paitsi että harvoinhan sitä sairauksilla syytä on. 

    Ja sitten se erityisherkkyys. En kanssa oikein pidä sanasta, vaikka luultavimmin olen sellaiseen kategoriaan kuuluva. Muttaku ne kategoriat itsessään on minusta aika lailla vahingollisia. Voisko olla vaan ihmisiä ja lopultakin kaikki myöntää että meillä kaikilla on tunteita ja niistä ei eroon pääse, ei neukkareissa eikä lenkkipoluilla.  On vain erilaisia suhtautumistapoja, eritasoisia reaktioita, erilaisia kohtaloita ja taustoja. Ihmisiä. Perkele.

    1. Kiitos annaliina ja anteeksi, että olen näköjään unohtanut vastata kommenttiisi! 

      Niin juuri, on vain ihmisiä ja kaikki ihmiset ovat erilaisia. Olen lukenut viime aikoina todella paljon häpeää käsittelevää kirjallisuutta ja moni asia on kirjojen myötä loksahdellut paikoilleen. On ollut aika valaisevaa tajuta, että niin moniin meistä on jo varhaislapsuudessa istutettu häpeän siemen ja käsitys omasta itsestä jotenkin huonona ja kelpaamattomana. Liian moni on joutunut jo pienenä tukahduttamaan oman persoonansa ja opetellut haitallisia käyttäytymismalleja, kuten jatkuvaa miellyttämistä ja kiltteyttä saadakseen vanhempiensa rakkautta ja hyväksyntää.

      Häpeä siitä, että ei kelpaa sellaisena kuin on seuraa mukana aikuisuuteen ja näyttäytyy epämääräisenä pahana olona ja myös masennuksena. Luulen, että ainakin jossain määrin selittämättömässä masennuksessa on kyse piilotetusta häpeästä, koska ihminen ei välttämättä itsekään tunnista omaa häpeäänsä eikä näin ollen voi sitä myöskään käsitellä.

      Kategorioissa on kyllä omat vaaransa. Ihminen voi ottaa otsaan lyödyn leiman annettuna totuutena, joka ei voi koskaan muuttua ja käyttää sitä myös tekosyynä siihen, ettei itsekään tarvitse muuttua. Toisaalta voi olla helpotus myös saada selitys itselleen, sille miksi on sellainen kun on. Tunteita on kaikilla eikä niistä tosiaan eroon pääse. Onneksi niitä voi kuitenkin oppia ymmärtämään ja myös hallitsemaan. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *