Viserrä mulle, beibi

Olen suhtautunut Twitteriin sillä tavalla takakenoisesti kuin moniin muihinkin uutuuksiin ja teknologian ihmeisiin: jäänyt takariviin seisoskelemaan ja katsomaan kun muut kohkaavat ja tekevät itsestään pellejä. (Paitsi että Suomessa siitä ei ole monikaan edes kohkannut.)

Vuosi sitten istuin aamupäivän verran jossakin tulevaisuusselontekoseminaarissa ja seurasin sivusta kun aikuiset, yhteiskunnan rahoilla korkeasti koulutetut ihmiset kilpailivat siitä, kuka saa ensimmäisenä tukittua videoseinän täysin tyhjänpäiväisillä tweeteillään.

Ooh, toistan tässä tweetissäni sen mitä seminaaripuhuja juuri kaksi sekuntia sitten sanoi, ooh, olen aikaani seuraava ja moderni ihminen!

Ja kyllä, silloin minä ajattelin: mitä paskaa?

Minulla on kyllä ollut Twitter-tili jo jonkin aikaa: yritin päästä selville sen hienoudesta, enkä heti oppinut joten tein sen mitä pitääkin eli luovutin. Okei, sen verran olen sentään huolehtinut tilin sisällöntuotannosta että olen ohjannut sinne automaattiset Blipfoto-päivitykset. Uuh, meikä on niin somelainen lahjakkuus. 

Eeva avautui hiljattain palstallaan suhteestaan Twitteriin. Ja koska olen vaikutteille altis (lue: henkinen horatsu), päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja opetella ottamaan haltuun jälleen yhden aikavarkaan. Kun kerran nykyajassa eletään eikä sinne c-kasettien ja veehooässien maailmaan enää paluuta ole. Nyyh.

Joten, jos lukijoiden joukossa on muita visertäjiä niin minut löytää täältä. En lupaa ensimmäistäkään älyllistä huomiota yhtään mistään mutta hei, senhän te jo tiesittekin.

Tweet tweet!