Vuoden paras tv-sarja: Jessica Jones

En ole ikinä hirveästi välittänyt supersankaritarinoista. Olen pitänyt niitä pinnallisena, väkivaltaa glorifioivana, juoneltaan ontuvana ja henkilöhahmoiltaan latteana, 50-lukulaisiin sukupuolirooleihin juuttuneena pseudotieteisfiktiona, jossa kaikki pyörii sankariksi henkilöidyn kaikkivoipaisuusfantasian ympärillä ja jako hyviksiin ja pahiksiin on ikuisesti lapsellisen mustavalkoinen ja kyseenalaistamaton. Eikä edes aloiteta niistä typeristä kostyymeistä. Sitten luin Alan Mooren Watchmenin, vaikutuin erittäin syvästi ja tajusin, että supersankareilla voidaan tehdä ja on jo pitkään tehty paljon muutakin. Mikä tahansa genre saa yleensä lisää syvyyttä ajan kuluessa, niin tämäkin. Fiftareilta onkin tultu jo pitkälle. 

Tästä huolimatta en odottanut mitään kauhean ihmeellistä Netflixin ja Marvelin tuottamalta uutuussarjalta Jessica Jones. Rupesin katsomaan sitä lähinnä sen takia, että trailerin perusteella se vaikutti mukavan särmältä ja tummasävyiseltä, ja koska siinä on pääroolissa upea ja ihana Krysten Ritter näyttelemässä jälleen kerran kusipäistä ja pahansisuista mutta pohjimmiltaan hyväsydämistä antisankaria. Itse tarinan odotin olevan sitten ihan viihdyttävää ja sellaista kepeähköä ja helposti sulavaa äkshöniä pimeiden iltojen ratoksi.

jessica_jones_1.jpg

Päädyimme miehen kanssa maratonkatselemaan koko tuotantokauden kolmessa illassa ja toteamaan yksimielisesti että tässä on ihan heittämällä vuoden paras tv-sarja. Jessica Jones on mielettömän koukuttava, täynnä oikeasti arvaamattomia yllätyskäänteitä ja moniulotteisia henkilöhahmoja omine taustatarinoineen. Tarinankerronnassaan se lainaa enemmän elementtejä film noirista kuin tavanomaisista supersankarikertomuksista: se on synkkä, kaunistelematon, kyyninen ja moraalisesti täynnä harmaan sävyjä. Jatkuvan uhkan tunnelma ja Hell’s Kitchenin pimeät kadut pitävät katsojan jatkuvasti varuillaan suorastaan paranoiaan asti. Sarja problematisoi vahvasti sankaruutta, käsittelee hyvän ja pahan kamppailua ihmisessä itsessään ja sitä, miten vaikeaa ne voi olla erottaa toisistaan tiukan paikan tullen.

Tässä sarjassa supersankarit eivät yritä pelastaa maailmaa jonkun kahjon superroiston suuruudenhulluilta suunnitelmilta, vaan yksinkertaisesti elää elämäänsä, päästä yli traumoistaan ja olla niin hyviä ihmisiä kuin osaavat. Joutuvat tappeluihin ja tulevat heitetyksi ulos baarista. Murehtivat seuraavaa vuokraa ja auttavat naapurin narkkarin kotiin tämän sammuttua hissiin. Niin, ja yrittävät pysäyttää mieliä kontrolloivan narsistisen superroiston ennen kuin tämä tuhoaa enää kenenkään muun elämää.

Eikä kukaan pukeudu värikkäisiin kokovartalotrikoisiin eikä vedä lyhyitä kalsareita pitkien kalsareiden päälle.

jessica_jones_3.jpg

Sarjan henkilöhahmoissa on poikkeuksellista psykologista syvyyttä, eikä vain supersankaritarinaksi. Päähenkilö Jessica on juopotteluun taipuvainen, sarkastinen yksityisetsivä, joka olisi siis perin tyypillinen film noirin päähenkilö ellei olisi ensinnäkin nainen ja toisekseen yli-inhimillisen voimakas. Hän on myös hyvin konkreettisessa merkityksessä mieliä kontrolloivan narsistin uhri, joka kamppailee posttraumaattisen stressin kanssa ja yrittää saada elämänsä takaisin raiteilleen – arkkityyppisyydestään huolimatta hän on kaukana stereotyypistä. Myös sarjan muilla henkilöhahmoilla on kullakin omat tarinansa, traumansa, kipukohtansa, motiivinsa toimia kuten toimivat, naapurin nisti Malcolmista säälittömään juristi Jeri Hogarthiin. Tarina ei pyöri pelkästään päähenkilön ja pääpahiksen kamppailun ympärillä, vaan kukin henkilöhahmo elää omaa elämäänsä ja toteuttaa omia päämääriään.

Yksikään Jessica Jonesin henkilöhahmoista ei pelkisty pelkäksi karikatyyriksi, vaan kaikki ovat uskottavia, inhimillisiä henkilöhahmoja hyveineen ja puutteineen ja pelkoineen ja kaunoineen, yrityksineen kontrolloida omaa elämäänsä ja ihmisiä ympärillään. Sarjan keskeistä temaattista sisältöä ovatkin ihmisten väliset valtasuhteet, kontrollin ja manipulaation muodot ja se, miten pahasti henkinen väkivalta ja isemääräämisoikeuden menettäminen – henkisen ja fyysisen välivallan muodossa – rikkovat ihmistä.

jessica_jones_2.jpg

Mainitsemisen arvoista on myös, että yli puolet näistä monipuolisista ja persoonallisista henkilöhahmoista on naisia – seikka, joka on jo antanut Jessica Jonesille maineen feministisenä tv-sarjana, niin fanien kuin kriitikoidenkin silmissä. Itse en oikein sulata sitä, että pelkästään uskottavat ja jonkin muun kuin sukupuolensa kautta ensisijaisesti määrittyvät naishahmot tekisivät mistään teoksesta feminististä – ei naisten kuvaamisessa oikeina ihmisinä pitäisi sinänsä olla mitään poliittista. Sen sijaan feministisessä mielessä näen Jessica Jonesin tärkeyden siinä, että siitä ei naisvaltaisuudestaan huolimatta oikein millään saa väännettyä naisyleisölle suunnattua sarjaa, vaan päin vastoin se on osa perinteisesti erittäin maskuliiniseksi miellettyä supersankarigenreä. Tällaiset teokset murtavat niitä rakenteita, jotka sukupuolittavat populaarikulttuuria ja asettavat naispäähenkilöt ja naisten luomat kulttuurituotteet marginaaliin. Jessica Jones kieltäytyy asettumasta naisten kulttuurin ahtaaseen lokeroon, ja on siten yksi askel kohti maailmaa, jossa naiset eivät ole tv:ssä ja elokuvissa ensisijaisesti sukupuolensa edustajia.

Tämä on tv-sarja, jota tulen hehkuttamaan estottomasti jokaiselle joka vain suostuu kuuntelemaan. Kaiken syvyytensä ja tärkeytensä ja hienoutensa lisäksi Jessica Jones on myös valtavan viihdyttävä, sarkastisella tavalla hauska, visuaalisesti upea ja mukaansatempaava sarja, jonka katsomista ei malta lopettaa kesken. Vietin sen parissa erinomaisen tyydyttävät kolmetoista tuntia ja jään kärsimättömänä odottamaan jatkoa.

Kuvat: marvel.com

Kulttuuri Suosittelen

Naiskirjailijuudesta ja Nälkäpeleistä

Oletteko ikinä panneet merkille, että ei ole olemassa sellaista olentoa kuin mieskirjailija? On vain kirjailijoita ja sitten on naiskirjailijoita. Jos naispuolinen kirjailija on erityisen hyvä ja kirjoittaa teoksiaan suunnilleen nykypäivänä, hänet saatetaan määritellä ihan vain kirjailijaksi. Ainakin jos hän kirjoittaa miehistä, miespäähenkilöllä. Ilman liikoja rakkausjuttuja, romanttisia kotkotuksia tai muuta lällyä. Ja ehkä mieluiten vielä jollain sopivalla pseudonyymillä josta sukupuoli ei käy heti ilmi. Tämä on erityisen olennaista, jos kyseisen kirjailijan teokset ovat luokiteltavissa niinkutsutuksi genrefiktioksi tai niiden kohdeyleisöä ovat nuoret.

Naiskirjailijuudessa ei tietenkään ole mitään vikaa. Siitä on aina hyvä tehdä feminististä analyysia tälleen naisnäkökulmasta näin, kuinka taas patriarkaatti sitä ja tätä, ja tarvitaanhan tytöille nyt roolimalleja. Ongelma on siinä, että naiskirjailijan teoksia ei juuri ikinä analysoida tai arvoteta mistään muusta näkökulmasta: naiskirjailijan, tai vaikkapa naisohjaajan, teoksista aletaan automaattisesti analysoida sen tapoja kuvata naiseutta, ihmissuhteita, äitiyttä, madonnia ja huoria, patriarkaatin painoa ja niin pois päin. Yhtä merkittävimmistä modernisteista, Virginia Woolfia, ei käytännössä ikinä lueta ja analysoida mistään muusta kuin feministisestä näkökulmasta. Tai yhtä merkittävimmistä tieteiskirjallisuuden suurnimistä, Ursula LeGuinia. Tai Margaret Atwoodia. Tai nobelisti Doris Lessingiä. Ja ilman muuta tällaiset luennat ovat olennaisia ja feministiset teemat näiden kirjailijoiden teoksissa keskeisiä, mutta eikö olisi toisaalta ihan mahdollista, että Woolf, LeGuin, Lessing ja muut naispuoliset kirjailijat sukupuolestaan huolimatta käsittelisivät teoksissaan joitain muitakin teemoja kuin sukupuolta?

Ongelma on se, että naisnäkökulman nostaminen automaattisesti keskeiseksi elementiksi naiskirjailijoiden teoksissa asettaa kyseisiä teoksia marginaaliin. Ne nähdään suunnattuna naisilta naisille, ja kiinnostavina vain tälle omalle kohderyhmälleen. Siinä missä miespuolinen kirjailija voi kirjoittaa kirjan äärimmäisen polarisoituneesta luokkayhteiskunnasta, jossa isoveli valvoo, propagandakoneisto jyllää ja kansaa hallitaan pelolla, naiskirjailija voi kirjoittaa täsmälleen saman teoksen mutta se luetaan kuvauksena patrarkaatista joka sortaa työväenluokkaista naispäähenkilöä. Teoksesta nostetaan esiin henkilöhahmon sukupuoliperformanssi ja sen suhde dystooppisessa yhteiskunnassa selviytymiseen, kun taas miespuolisen kirjailijan (mies)henkilöhahmo samassa tilanteessa nähtäisiin individualistisena yksilönä, joka pyrkii pitämään identiteetistään kiinni ja selviytymään tyranniassa. Jos kyseessä on nuortenkirja, naiskirjailijan tyttöpäähenkilöä arvioidaan roolimallina tytöille. Jos päähenkilö on poika, hänet nähdään yksilönä omine motiiveineen, hyvin tai huonosti onnistuneena, moniulotteisena tai latteana hahmona.

Tämä aihepiiri nousi taas mieleeni, kun luin Nyt-liitteen kriitikko Anton Vanha-Majamaan monin tavoin aivan oivaltavaa analyysia Nälkäpeli-elokuvien Katniss Everdeenistä modernina feministisenä toimintasankarina. Hän osuu aivan oikeaan siinä, että Katniss on vahva, monisyinen henkilöhahmo, joka ylittää tavanomaisten feminiinisten ja maskuliinisten sukupuoliperformanssien rajat ja kieltäytyy määrittymästä sukupuolensa perusteella. Pidän itsekin tällaisia päähenkilöitä tervetulleena ja kauan odotettuna murroksena toimintaelokuvien konventioissa. Vanha-Majamaan analyysi menee kuitenkin metsään siinä vaiheessa, kun hän pitää Katnissin taistelua ”hangoitteluna sukupuoltaan vastaan” ”patriarkaalisessa maailmassa.” Nälkäpelien Panem nimittäin ei ole erityisen patriarkaalinen yhteiskunta: se on dystopia, jossa monet ihmisoikeusasiat ovat todella heikossa jamassa, mutta sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole yksi niistä. Itse asiassa on sinänsä ihan kiinnostavaa (joskin kenties epärealistista), miten merkityksettömänä asiana sukupuoli teosten dystopiamaailmassa näyttäytyy.

Katniss ei ole patriarkaattia vastaan niskuroiva alistettu nainen, vaan julmaa tyranniaa vastaan kapinoiva kansan sorretun enemmistön edustaja, joka sattuu olemaan sukupuoleltaan nainen. Representaationa niin sanotusta vahvasta naishahmosta hän on feministinen hahmo, mutta hänen tarinassaan ei ole mitään erityistä feminististä latausta tai naisnäkökulmaa. Nähdäkseni onkin jollain tapaa oireellista naiskirjailijuudesta ilmiönä, että Vanha-Majamaa näkee patriarkaatin siellä missä sitä ei ole – koska eihän naiskirjailija Suzanne Collinsilla voi olla muuta käsiteltävää tai naishenkilöhahmo Katniss Everdeenillä muuta uhmattavaa kuin naisiin ihmisryhmänä spesifisti kohdistuva sorto.

Nälkäpeli-trilogia ja siitä adaptoitu elokuvasarja käsittelevät monin tavoin vallankäytön muotoja, todellisuuden muokkaamista propagandan keinoin, ihmisten välineellistämistä osaksi koneistoa, pelkoa, vihaa ja väkivaltaa, siitä miten nämä muokkaavat ja rikkovat ihmistä. Ne ovat myös terävänäköistä satiiria omasta ajastamme, esineellistävästä tosi-tv-kulttuurista, informaatiosodasta ja hyvinvointierojen kasvun tuomasta epätasa-arvosta. Ne eivät ole täydellisiä kirjoja, niissä kuvattu dystopia ei ole kaikin osin aivan uskottava, mutta ne ovat erinomaisen pätevää nuorten aikuisten dystopiascifiä, jossa kuvattu maailma ei lopulta poikkea omastamme niin paljon kuin pintapuolisesti näyttää. Niiden kirjoittaja on nainen ja päähenkilö teini-ikäinen tyttö…

…joten kirjasarjaa ei ikinä edes yritetty markkinoida muille kuin teini-ikäisille tytöille. Kirjojen kansiin painettiin ylistäviä arvioita Houkutus-romaanien kirjoittajalta Stephenie Meyeriltä ja yritettiin hypätä vampyyriromantiikan luomaan uuden tyttökirjallisuuden imuun, koska tytöillehän tämä on, tietenkin, naiskirjailijan kirjoittama tyttöjen kirja, tyttöjen roolimalli tässä selviytyy miesten maailmassa – ja ennen kaikkea kummankohan noista pojista se lopulta valitsee. Team Peeta! Team Gale!

Koska hiiteen kaikki yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja satiiri ja kritiikki ja muu sellainen joka särkee nättiä pikku päätä, tytöt tahtoo romanssia. Ne, jotka tuntevat kyseiset kirjat tai elokuvat tietävät, millainen farssi kyseinen kolmiodraamasivujuoni todellisuudessa on ja miten se esiintyy lähinnä yhtenä tapana tuottaa propagandaa ja manipuloida ihmisiä. Mutta ilmeisesti tyttölukijoiden odotetaan samastuvan kyynisen Katnissin sijaan pikemminkin Capitolin aivopestyyn tosi-tv-yleisöön, johon raskaskätinen ja feikki romantiikka menee täydestä. Erityisesti trilogian viimeinen teos kaikessa synkkyydessään ja väkivaltaisuudessaan tuntui omasta mielestäni lähinnä isolta keskisormelta ihmisille, jotka yrittävät väkisin brändätä Nälkäpeleistä teiniromantiikkaa Houkutuksen tyyliin.

Selvästi kyseinen brändäys kuitenkin vaikuttaa. En tunne yhtäkään miestä, joka olisi lukenut Nälkäpeli-kirjat. Viime torstaisessa elokuvanäytöksessä oli melkein pelkästään nuoria naisia. Eräs kaverini sen sattuvasti tiivisti kun kerroin käyneeni katsomassa kyseisen leffan: ”Eikös se ole vähän niin kuin Twilight?” hän tuhahti.

Naiskirjailijuus ilmiönä on pahimmillaan sitä, että naisten kirjoittama kirjallisuus marginalisoidaan tyttöjen jutuksi, sen merkitys mitätöidään naisten keskinäiseksi puuhasteluksi, sen yhteiskunnallinen sanoma hiljennetään, sen yleisö leimataan vähän yksinkertaisiksi romantiikannälkäisiksi tyttösiksi. Nälkäpeli ei ole täydellinen kirjasarja, mutta se ei ansaitsisi joutua tällaisen koneiston uhriksi.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta