Ja kello tulee kolme

23.11.2016 elinaelise

Inhoan Harry Potter -leffoja, mutta aion silti mennä katsomaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat

Laura Kangasluoma kirjoitti toimituksen blogissa siitä, miksi häntä ei kiinnosta mennä katsomaan uutta Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvaa vaikka Potter-faniksi tunnustautuukin. Kirjoitus herätti minussa paljon ajatuksia, koska tajusin lähestyväni uutuusrainaa tavallaan aivan eri näkökulmasta, vaikka itsekin olen Potter-fani henkeen ja vereen. En nimittäin malta odottamaan, että pääsen näkemään sen…

…siitä huolimatta, että inhoan kaikkia Harry Potter -kirjoista tehtyjä elokuvia. Inhoan. Ja nyt aion kertoa miksi.

Ensinnäkään ne eivät ole elokuvina oikein mistään kotoisin. Kerronta on tempoilevaa, näyttelijäsuoritukset etenkin lapsinäyttelijöiden osalta vähintäänkin epätasaisia, käsikirjoitus kökköä. Taso vaihtelee kaikkineen sysipaskasta (neljäs) ihan kelvolliseen (kuudes). Visuaalisesti ne osaavat välillä olla hienojakin, etenkin kaksi ensimmäistä ja kaksi viimeistä. Mutta sitten toisaalta aina välillä meille esitetään tällaisia abominaatioita:

Niin, pikku Punahilkka, kun Iso paha susi ja Klonkku rakastavat toisiaan oikein, oikein paljon…

Toisekseen Harry Potter -elokuvat ovat surkeita adaptaatioita. Tarinan sovittamisessa elokuvamuotoon on käytetty enemmän saksia ja liimaa kuin minkäänlaista ajatustyötä ja visiota. Erityisesti Feeniksin kilta -elokuvan tahti on niin hengästyttävä että päätä särkee: leffassa ei taida olla yhden yhtä yli minuutin mittaista kohtausta. On todella vaikea kuvitella, että kirjoja tuntematon katsoja saisi tarinasta oikein mitään tolkkua. Elokuvakerronnan taso on sangen vaatimatonta kautta linjan, eikä leffoja katsoessa pysty hetkeksikään unohtamaan, että ne ovat sovituksia romaaneista.

Elokuvat sotivat myös visuaalisesti täysin omia mielikuviani vastaan, mikä sinällään vaikeuttaa eläytymistä tarinaan…

Case in point.

…mutta tämä on tietenkin makuasia, joten en lukisi sitä kovin suureksi synniksi. Visuaalinen puoli on mielestäni yksi Potter-leffojen onnistuneemmista elementeistä.

Mutta kaikkein tärkein syy siihen, miksi Harry Potter -elokuvat tekevät minut niin surulliseksi on se, että ne ovat suunnaton haaskattu mahdollisuus.

Harry Potter -elokuvissa haisee rahastus. Niissä on otettu valmis, todistetusti myyvä tarina, kiehtova maailma ja rekallinen rahaa, väännetty nopsaan pakollinen blockbuster-sarja ja kaupattu se valmiiksi olemassa olevalle yleisölle. Menestys on ollut taattu, joten kunnianhimoa ei niin tarvita. Ei maksa vaivaa pysähtyä miettimään, tuleeko tarina nyt kerrottua arvoisellaan tavalla – tai onko elokuvilla itsenäisinä teoksina mitään kestävää arvoa.

Ja koska ne elokuvat on nyt tehty, oikeasti hyviä adaptaatioita Harry Potter -kirjoista ei lähes varmasti tehdä enää koskaan. Se juna meni jo. Ja sen junan kyydissä on monta muutakin teosta, jotka ovat kokeneet saman kohtalon.

Ja muun muassa Celeborn-parka jäi asemalle.

Mutta ei surra näitä menneitä nyt enää enempää, vaan keskitytään tähän uuteen Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvaan, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa…

Vade retro!

Eh, siis odottanut kiihkeästi koko vuoden ja jonka todellakin aion mennä katsomaan vielä tällä viikolla. Huolimatta kaikesta siitä, mitä juuri sanoin Harry Potter -elokuvista, minulla on, ehkä vähän ristiriitaisesti, tälle uudelle leffalle todella korkeat odotukset.

Kaikkein lupaavinta on, että Ihmeotukset ja niiden olinpaikat ei ole adaptaatio mistään aikaisemmasta kertomuksesta. Se on oletettavasti siis myös kirjoitettu elokuvan tarinaksi, on sopivan laajuinen, sitä ei tarvitse pilkkoa ja tiivistää. Sen on vähän pakko toimia itsenäisenä teoksena, koska sen katsojat eivät tiedä jo ennalta, mistä on kysymys.

Uudella elokuvalla on potentiaalia syventää ja laajentaa Rowlingin fantasiamaailmaa, joka kuitenkin on Harry Potter -kirjoissa se puoli, joka minut saa palaamaan niihin yhä uudelleen. Se pystyy myös tekemään sen särkemättä kirjojen pohjalta muodostamiani mielikuvia kyseisestä maailmasta, koska se sijoittuu kymmeniä vuosia menneisyyteen ja toiselle mantereelle eikä siinä ole lainkaan samoja henkilöhahmoja – mikä on juuri sopiva etäisyyden taso kirjoihin jos minulta kysytään.

Ihmeotuksissa ja niiden olinpaikoissa onkin omasta mielestäni erityisen vetävää se, että se tarjoaa mahdollisuuden päästä takaisin Harry Potterien velhomaailmaan ilman, että se kärsisi vertailusta kirjoihin tai aikaisempaan tarinaan. Tuoreen näkökulman, joka antaa sille maailmalle uutta syvyyttä. Tarinan, joka täydentää vanhaa sen sijaan että vain jäljentäisi sitä (huonosti). Potter-fanina olen aivan hullun innoissani siitä, että velhomaailmasta saadaan pitkästä aikaa tietää lisää.

(Puhutaan siitä Kirotusta lapsesta muuten sitten joskus toiste.)

Ja siis, trailerien perusteella elokuva ainakin näyttää huikealta. 20-luku! Arkkitehtuuripornoa! Kostyymipornoa! CGI-hirviöitä joka lähtöön!

Menen siis ehdottomasti katsomaan tämän heti kun ehdin. Jos joudun pettymään, avaudun aiheesta epäilemättä lisää ja entistä katkerammin.

Avainsanat: avautuminen, elokuvat, kulttuuri, paasaus, populaarikulttuuri

Kulttuuri Leffat ja sarjat

19.11.2016 elinaelise

Pitäkää hyggenne

Median lempisana tässä kuussa näyttää olevan hygge. Siihen törmää nyt joka paikassa blogeista ja lifestyle-medioista aina Ylen uutisiin asti (missä ajan hermoilla tukevasti istuva toimittaja rakensi tänään hataran hygge-aasinsillan jopa uutiseen, jonka piti käsitellä alakuloa terveysriskinä sydämelle).

Mikäli olen oikein käsittänyt, sanalla viitataan siihen, että ihminen puuhastelee asioita, joista tulee hyvä mieli ja nauttii kotona olemisesta, etenkin näin pimeänä vuodenaikana. Viltin alle käpertyminen on hyggeä, glögin hörppiminen on hyggeä, jopa saunominen on ilmeisesti nyt suomalaista hyggeä. Ihan hyvä sana sinänsä. Mutta se, mitä en oikein meinaa tässä muotisanan viljelyssä ymmärtää on, että esitetään kyseisen toiminnan itsessään olevan jotain rentoa tanskalaista lifestylea, joka nyt lanseerataan tänne suomalaisten iloksi kaamosmasennusta karkottamaan.

Sohvalla röhnöttäminen punaviinilasin kanssa ja kirjan lukeminen / tv-sarjamaratonien töllöttäminen / tirsojen ottaminen on aivan jokavuotista marraskuutekemistä. Pirtissä istuminen ja puhdetöiden vääntäminen kynttilänvalossa on ollut pimeän vuodenajan elämäntapa niin kauan, kuin ihmisiä on asunut täällä susirajan takana. Kotona hengailu ja lorvailu on aina ollut luonteva tapa viettää kaamosaikaa, koska pimeässä, loskassa ja myrskytuulessa pitäisi olla täysi masokisti halutakseen tehdä yhtään mitään muutakaan.

Tämä loppuvuoden horrostelu on myös mediassa joka vuosi laajasti käsitelty tapa elää. Se näkyy torkkupeittomainoksissa, punaviinivertailuissa, pataruokaresepteissä, rauhoittumiseen ja meditaatioon ja mindfulnessiin ja niiden paljon puhuttujen viidenkympin tuoksukynttilöiden polttamiseen kehottavissa elämäntaito-ohjeissa. Joka ikinen syksy. Jos oikein muistan, muutama vuosi sitten samalle ilmiölle yritettiin lanseerata nimitystä kotoilu.

Nyt tämä samainen media yrittää kirkkain silmin vakuuttaa, että ei meillä täällä Suomessa ole tämmöistä ennen tehtykään, tai ainakaan siitä ei ole osattu nauttia oikein. Sehän nyt on nähty laiskuutena ja hengen heikkoutena, töitä täällä on vain painettu kuin viimeistä päivää ja vapaa-aikana kulutettu pururataa räntäsateessa. Mutta nyt on kuulkaa vihdoin tullut pohjolan luterilaisillekin lupa ottaa rennosti, kun oikein tanskanmaalta asti tuodaan modernia skandinaavista tuulahdusta Suomeen.

Hyggessä on kaiken kaikkiaan vähän sellainen pohjoismaisen lifestyle-brändin fiilis, sellainen luksuksen tuulahdus. Elämäntyyliä, jossa kulissina leppoisalle kotona oleilulle toimivat linjakkaat design-huonekalut, jossa pukeudutaan silkkipyjamiin, keitellään jotain limited edition -vuosikertaglögiä ja napostellaan käsintehtyjä konvehteja samalla, kun ruoholla ruokitun pihvinaudan sisäpaisti hautuu uunissa mureaksi. Ja poltellaan niitä viidenkympin tuoksukynttilöitä. Koska sikäli kun elämän yleinen tyylikkyys menee, Tanska on uusi Ranska.

Sen sijaan, että vain litkittäisiin teetä sohvan pohjalla ja yritettäisiin nauttia pimeän vuodenajan tunnelmasta, hyggeilyn kautta päästään olemaan sellaisia ihmisiä, joiden elämä on niin fotogeenistä ja leppoisaa, ettei kaamos voi ikinä päästä niskan päälle. Luodaan mielikuvia, rakennetaan identiteettejä, keksitään itseämme uudelleen. Kuka tahansa voi olla elegantti kööpenhaminalainen jos vain asennoituu oikein!

Hyggeä hehkutetaan jonkinlaisena elämän muuttavana voodoona, vähän kuin KonMaria vuosi pari sitten. Kun omaksut tämän elämäntaitofilosofian, pimeys lakkaa painamasta mielen päällä. Väittävät jopa, etteivät tanskalaiset kärsi kaamosmasennuksesta. Mikäli tämä on totta (enkä usko, että se on), siihen voinee olla syynä joko hyggen elämänmullistava taika tai sitten se, että Tanska sijaitsee kohtalaisen matkan verran etelämmässä ja yhden aikavyöhykkeen verran lähempänä valoisia aamuja kuin Suomi.

En lähtisi tyrmäämään sanan itsensä lanseeraamista suomen kieleen aivan suoriltaan. Se, millaisia sanoja ihmisillä on käytössään, vaikuttaa siihen, miten he ajattelevat. Ehkä se, että pimeästä vuodenajasta nautiskelulle on olemassa yksinkertainen käsite, auttaa ihmisiä näkemään marraskuun paremmin muunakin kuin räntäsateena ja pimeinä aamuina.

Mutta älkää tulko mulle sanomaan, että glögin siemailussa ja Netflixin tuijottamisessakin pitäisi olla kyse jostain lifestylestä ja identiteettiprojektista, älkää tehkö punaviinistäni self helppiä.

Älkääkä nyt ainakaan helvetissä sanoko kenellekään kaamosmasennuksesta tosissaan kärsivälle ihmiselle, että aivokemiaan ja pimeähormoneihin liittyvä psyykkinen oireyhtymä paranee kupposella teetä ja positiivisella ajattelulla.

Kuvissa kotikissat Ajatus ja Muisti näyttävät mallia, miten elämä voi olla sekä rentoa että tyylikästä vuodenaikaan katsomatta, oli hyggeä tai ei.

Avainsanat: media, paasaus

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään