Suorittajatyttöydestä ja huijarisyndroomasta
Bluestocking-blogin Minja kirjoitti hiljattain hyvin lahjakkaista pojista ja suorittajatytöistä ja siitä, miten akateemisesti kunnianhimoisia ja menestyviä naisia tupataan pitämään miellyttämisenhaluisina suorittajina siinä missä vastaavasti menestyviä miehiä pidetään ennen kaikkea lahjakkaina. Tämä sukupuolittunut tapa arvioida ihmisten akateemista (ja muutakin) menestystä on hiertänyt myös itseäni oikeastaan aina, ja vaikuttanut tahtomattani myös mielikuviini omasta tähänastisesta opintomenestyksestäni. Minjan tekstin innoittamana ajattelin nyt itsekin pohtia aihetta vähäsen.
Olen itsekin niitä tyttöjä, joille oppiminen on aina ollut helppoa ja opiskelu mieluisaa, jotka suhtautuvat maailmaan uteliaasti ja kiinnostuvat helposti uusista asioista. Olen halunnut selvittää asioita pintaa syvemmältä, tietää kaiken kaikesta, ja minulla on korkeat standardit omalle työlleni. Lyhyesti sanottuna tällä luonteenlaadulla on aina ollut helppoa olla se niin kutsuttu kympin tyttö, josta luokkatoverit ja opettajat ja satunnaiset tuttavat ovat olettaneet, ettei sen elämään juuri muuta mahdu kuin läksyjä. Eräässä muistamisen arvoisessa tapauksessa erittäin huolestunut kouluterveydenhoitaja oletti, että ankarat ja vaativat vanhemmat vaativat minulta kohtuuttomasti työtä ja erinomaisia arvosanoja ja mietti pitäisikö ottaa yhteyttä lastensuojeluun.
Muistan olleeni verisesti loukkaantunut. Tuntui tosi pahalta, että oma henkilökohtainen kunnianhimoni ja kiinnostukseni maailmaa kohtaan herätti ulkopuolisissa lähinnä epäilyksiä siitä, että vanhempani olisivat jotenkin emotionaalisesti etäisiä tai henkisesti väkivaltaisia tai muuten patologisia tapauksia. Tai että koska opin helposti ja mielelläni uusia asioita, sen täytyy tarkoittaa että haluan vain miellyttää jotakuta – omasta kiinnostuksestahan ei millään voinut olla kyse, saati sitten lahjakkuudesta. Tai että koska menestyin opinnoissani, minun täytyi olla loputtoman ahkera ja tunnollinen ihminen, koska tytöthän menestyvät koulussa nimenomaan olemalla ahkeria ja tunnollisia, eivät suinkaan älykkäitä ja uteliaita.
Mutta kun totuus on, että minä en koskaan ole ollut sen enempää erityisen ahkera kuin tunnollinenkaan. Tein läksyni usein hutaisten tuntia edeltävällä välitunnilla, venytin esseiden kirjoittamista viimeiseen deadlineen asti ja usein sen ylikin ja vietin suurimman osan ajastani aivan muuten kuin opiskellen. Yliopistovuosiini sisältyi pilkkuun venyneitä baari-iltoja, krapulassa väliin jätettyjä luentoja ja aamuneljältä viime hetken paniikissa kirjoitettuja esseitä yhtä paljon kuin kenellä tahansa, luultavasti enemmänkin. Siitä huolimatta arvosanani olivat aina parhaasta päästä, graduni palkittiin vuoden parhaana ja minua rohkaistiin jatkamaan tohtoriopintoihin. Nykyisin aloittelen väitöskirjatyötäni ja poden aika ajoin kalvavaa tunnetta siitä, että olen jollain silmänkääntötempulla huijannut itseni sinne missä olen nyt.
Meille nimittäin opetetaan tässä yhteiskunnassa, että nainen saavuttaa akateemista menestystä olemalla ahkeraakin ahkerampi ja tunnollistakin tunnollisempi, istumalla kirjojen ääressä aamusta iltaan ja uhraamalla kaiken muun elämän opinnoilleen. Se on se tarina, jota kerrotaan. Tällainen laiskanpuoleinen ja prokrastinaatioon taipuvainen nainen, joka tykkää aamukuuteen venyvistä jatkoista ja tv-sarjamaratoneista mutta menestyy silti, ei sovi siihen tarinaan. Ja siksi kaikki kyseisen naisen akateemiset ansiot alkavat tuntua jotenkin viekkaudella ja vääryydellä saavutetuilta.
Viime vuosina on mediassa puhuttu paljon niin kutsutusta huijarisyndroomasta – siitä, että työelämässä tai opinnoissa hyvin menestyvät ihmiset, yleensä naiset, kokevat päässeensä asemaansa huijaamalla kaikki muut uskomaan omaan etevyyteensä. He uskovat olevansa oikeasti salaa täysin epäpäteviä ja huonoja työssään ja elävät jatkuvassa pelossa siitä, että muutkin tajuavat sen. Oikeasti nämä ihmiset ovat tietenkin aivan yhtä päteviä tai pätevämpiä kuin kollegansa. Huijarisyndrooman syyksi esitetään yleensä sitä samaa suorittavaa ja hyväksyntää hakevaa elämäntyyliä, joka nähdään myös naisten akateemisen menestymisen taustalla. Huonoa itsetuntoa, omanarvontunnon hakemista perfektionistisesta työskentelyotteesta.
Ja ehkä syy monessa tapauksessa löytyykin sieltä, mutta en ole aivan varma onko se koko totuus. Omien kokemusteni pohjalta väittäisin, että huijarisyndrooman taustalla voi olla myös sen suorittamisen puute, tunne siitä että on aina pärjännyt opinnoissaan jotenkin muka epäreilun helpolla, liian vähällä työllä, liian vähällä yrittämisellä. Ei ole tehnyt tarpeeksi, ei uhrannut tarpeeksi, ei omistautunut tarpeeksi, ja silti jonkin ihmeen kaupalla on menestynyt. Meillä ei tässä yhteiskunnassa juuri koskaan puhuta naisista, jotka saavuttaisivat menestystä olemalla älykkäitä, lahjakkaita ja aidosti kiinnostuneita opiskelemastaan alasta, jotka oppivat helposti ja mielellään – ei ole oikein edes sopivaa naisena sanoa, että on vain hyvä siinä mitä tekee, ilman jatkuvaa pinnistelyä. Tuntuu jotenkin ylimieliseltä ja epäkohteliaalta pistää menestystään lahjakkuuden piikkiin, edes osittain.
Mielikuva suorittajatytöistä saa aikaan sen, että naisen saavutusten arvo on suoraan sidoksissa niiden takana olevaan raatamiseen. Jollei naisen menestyksen taustalla ole patologista perfektionismia, miellyttämisenhalua ja ankaraa pänttäämistä, siellä ei vallitsevien mielikuvien mukaan ole mitään. Silloin se menestys tuntuu tulevan tyhjästä, ansaitsematta, sen takana ei näytä olevan mitään näyttöä, substanssia, inspiroivaa kertomusta siitä miten tässä on kovalla aherruksella pinnistelty eteenpäin. Tuntuu suorastaan epäreilulta kaikkia niitä myyttisiä suorittajatyttöjä kohtaan, että menestyminen omalla alalla tuntuu itselle niin helpolta, käyvän niin vähällä työllä. Ihmekös tuo sitten, jos lahjakas nainen saa tuntea itsensä huijariksi.
Vaikka kun sitä oikeasti ajattelee, niin ei se työmäärä ehkä edes ole sen pienempi – esimerkiksi itse kertomuksentutkijana teen jollain tasolla töitä aivan koko ajan, poimin ideoita jokaisesta keskustelusta, kerään aineistoa kaikesta mitä luen tai katson televisiosta, pohdiskelen tutkimusaiheitani samalla kun istun kaljalla kavereideni kanssa. Mutta se tapahtuu ikään kuin luonnostaan, yrittämättä, koska minulla on intohimoa siihen mitä teen ja koska olen onnekseni saanut syntymälahjana hyvän muistin ja aivot, joille luontevin tapa ajatella on jäsentää kaikesta opitusta laajempia kokonaisuuksia. Se ei tunnu ahertamiselta tai suorittamiselta, se on mukavaa ja luontevaa, joten sitä ei kunnon suorittajatyttö laske työnteoksi.
En yritäkään tässä mitenkään väheksyä kovan työn arvoa ja merkitystä – vain sitä, että tämä kova työ tupataan akateemisesti menestyvien naisten kohdalla samastamaan ilottomaan suorittamiseen ja muiden miellyttämiseen. Haluan vain korostaa, että opinnoissa tai työelämässä menestymisen ei tarvitse mennä pelkästään ahkeruuden ja tunnollisuuden piikkiin, ja että myös naisena on aivan suotavaa nähdä, että oman pärjäämisen taustalla on kovan työn ohella myös lahjakas, älykäs, taitava ihminen, jolla on (toivottavasti) kunnianhimoa ja mielenkiintoa alaansa kohtaan. Joka pystyy aina oppimaan paremmaksi, jolla on paljon annettavaa, joka ei ole pelkkä suorittaja.
Koska se, että menestyy valitsemallaan alalla luontevasti ja helpon tuntuisesti, ilman jatkuvaa suorittamista, ei ole merkki siitä, että on päässyt asemaansa huijaamalla ja petkuttamalla. Se on merkki siitä, että on valinnut alansa hyvin.