Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

En muista aiemmin lukeneeni Eppu Nuotiota, en siis tiennyt mitä odottaa. Kansi oli vähän hömppä, kirjan nimi hömppä ja hömppähyllystä kirjastosta löytyi. Odotin siis hattarankevyttä viihdettä. Hömppäähän tämä olikin, siis osittain. Mutta myös hyvinkin syvällistä. Mieleen tuli Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä, josta pidin enemmän kuin tästä. 

Päähenkilöihin en pystynyt ollenkaan samaistumaan. Käveltiin ja haahuiltiin ja kovasti oltiin olevinaan rakastuneita ja rakkaussuhteessa. Ihmettelin miksi päähenkilö Karin ei mitenkään avaa seksuaalisuuttaan, vaikka tarinassa hänelle oli ääni annettu. Edes pikkuriikkinen vinkki siitä, mikä kiikastaa, olisi antanut lukijalle tarttumapintaa. 

Ja sitten Kaari, mikä hänen fokuksensa tarinassa oli? Mitä hänen hahmollaan oli tarkoitus kertoa? Sitä paitsi henkilö oli todella epäuskottava. Siis 30-vuotias ”täydellinen” nainen, joka kaukorakastaa vuositolkulla 50-vuotiasta työkaveriaan saamatta mitään vastakaikua, minkäänlaista vinkkiä siitä että vastapuoli olisi ollenkaan kiinnostunut. Ja alkaa sitten vähän stalkkailla jopa. Kuulostaa Salkkareiden juonenkäänteiltä.

Kirjassa oli paljon hienoja lauseita ja hyviä ajatuksia, mutta tämä tuntui silti jotenkin hätäisesti hutaistulta. Tästä olisi saanut niin paljon paremman, ihan oikean vakavasti otettavan romaanin. Nyt oli kummallinen sillisalaatti sitäsuntätä ja vähän vielä tuota.