Tämä joulu oli erilainen. Sain rauhassa pukea kotia jouluun ilman, että kumppani ahdistuu. Sain sopivasti laittaa kaunista ja yhdessä siivota. Aikaisempina vuosina joulut ovat menneet enemmän hiljaiselossa – ex-Mies inhosi joulua enemmän kuin mitään. On jokseenkin haastavaa yrittää sovittaa yhteen sitä, että ei turhaan ahdistaisi toista, ei triggeröisi hankalia lapsuuden kokemuksia esiin, mutta silti saisi oikeuden omaan jouluun.

Tänä jouluna täällä oli talo täynnä. Minun vanhempani, veljeni perhe ilman veljeä (joka makasi influenssassa kotona), siskoni perhe ja vietnamilainen vaihto-opiskelijamme puolisoineen sekä kaksi koiraa. Yhteensä meitä oli 13. 

Aattona nukuttiin pitkään. Ilman kiirettä herättiin. Keitettiin riisipuuroa, köllittiin. Tehtiin pitkä lenkki koiran kanssa ja käytiin joulusaunassa kaksin tuikkujen ja kynttilöiden tuikkeessa ja tervan tuoksussa. Nautittiin olosta ja elämästä. 

Aattohartaudessa tapasimme isän, veljentytöistä vanhimman ja vaihtarimme. Aattokirkko oli Miehelle ensimmäinen kerta omassa kirkossamme. Joulukuvaelma oli sympaattinen, enkelikuorossa 4-8- vuotiaat veisasivat sielunsa kyllyydestä ja sulattivat viimeisetkin syksyn roudat. Kirkosta kävelimme kotiin muiden kanssa, isä haki kotoa muut.

Vähitellen ovi alkoi käydä. Ensin täyttyi eteinen, sitten olohuone. Tupa oli sopivasti täynnä. Olimme Miehen kanssa tehneet keittiössä kaiken laatikoiden lämmitystä ja salaatin tekoa vaille valmiiksi. Pöydät oli katettu ja äidille annettiin kielto tulla keittiöön hääräämään. Kuusivuotias joukon toisiksi nuorin huolehti siitä, että löytääkö pukki varmasti perille tai ainakin se, joka välillä pukkia sijaistaa – kun ei aito voi olla kaikkialla. Vakuuttelimme, että ihan varmaan löytää.

Syötiin, juteltiin, oltiin. Odotettiin pukkia, joka oli tilattu saapuvaksi ruoan jälken, mutta joka ei koskaan saapunut. Kuusivuotias siskonpoika alkoi jo tuskastua ja kyyneltyä. Kun pukki ei vastannut puheluihin eikä viestinyt mitään muuttuneista suunnitelmistaan, turvauduin hätävalheeseen ja kerroin lapselle, että liukkaudesta johtuen pukki on lähettänyt paikalle rahtipalvelun. Korvatunturin rahtipalvelu on ensiluokkainen ja löytää kyllä jokaiseen osoitteeseen kelillä kuin kelillä. Ja kas – samassa roskia ulos viemään lähtenyt veljentyttö tuli hihkuen kahden lahjakassin kanssa sisään. Taitava rahtipalvelu!

Istuin Miehen jalkojen juuressa, kun lapset avasivat lahjojaan. Se ilo! Se riemu! Välillä oli pakko käydä kylppärissä nyyhkimässä, kun ilo ja onni löivät täyslaidallisen tunnemyrskyn niin yli, että en vaan voinut olla itkemättä. Nyt joulu oli jotain, mitä olin aina kaivannut ja toivonut. Nyt olohuone oli täynnä rakkaita ihmisiä. Lämpöä. Onnea. 

Liikuttavimman lahjan sain äidiltä. Äiti oli painattanut papan hautajaisista kaikille lapsenlapsille kuvakirjan. Istuimme äidin kanssa pitkään keittiössä, ihan hiljaa. Silitin hiljaa kättä, halasin lujasti. Meillä molemmilla oli ikävä.

Lapset menivät saunaan, muut kahville. Kahvin jälkeen sisko puolisoineen lähti, samoin käly vuotisen taaperon kanssa. Sairaalle veljelle tehtiin joulun survival pack jouluruoista. Veli soitti ja kiitti niistä; raukka oli syönyt koko aaton limppua ja sienisalaattia. Välillä toisen joulun voi pelastaa verrattain pienellä vaivalla. Vietnamilaiset jäivät yöksi, samoin isommat lapset. Silitin siskonpojan uneen. Istuimme veljentyttöjen kanssa sohvalla muiden mennessä nukkumaan. Juttelimme pitkään. Olin onnellinen – kummassakin kainalossa sain pitää valtavan suurta aarretta.

Tyttöjen mentyä nukkumaan hiivin talossa ja kuuntelin tuhinaa. Istuin vielä yksin kuusen kynttilöiden valossa, villasukat jalassa ja koira vieressä. Tuntui pakahduttavan onnelliselta.

Aamulla kuusivuotias herätti hyvissä ajoin. Joulupäivän lastenohjelmat olivat pelastus sillä aikaa, kun keitin kaksi litraa riisipuuroa.

Joulupäivänä oltiin, kerrottiin vitsejä (joissa kuusivuotias oli äärimmäisen hyvä), tehtiin koko porukalla pitkä lenkki. Saimme syömäseuraksi vanhempani ja siskoni. Sauna lämpesi uudestaan. Veli sai joulun toisen survival packin leivonnaisia, hedelmiä ja herkkuja. 

Joulupäivänä saimme vielä yöksi veljentytöt. Ilta meni lautapelejä pelatessa ja saunoessa. Saunan lauteilla kummityttöni, veljentytöistä nuorempi kysyi, mitä syksyllä oikein tapahtui, kun jouduin sairaalaan. Veljeni oli ollut huolissaan ja kälyni sanonut, että sen jälkeen minun on vaikeampi saada vauvoja. Kerroin, että meille oli tulossa vauva, mutta se joutui väärään paikkaan eikä se voinut selvitä siinä. Kerroin, että munanjohdin oli vauvalle väärä paikka kasvaa ja vaarallinen minulle ja se piti leikata. Tirpunen kietoutui kaulaani ja itki, että oli pelännyt, että minä kuolen ja miten surullista oli se, että hän ei saanutkaan serkkua emmekä me vauvaa. Hän kertoi toivoneensa meille jo edellisessä liitossani pitkään lasta. Ja toivovansa sitä nyt enemmän kuin mitään muuta – hän sanoi, että sen sairaalassa oloni jälkeen hän on joka ilta rukoillut meille vauvaa. Minulla on käsittämättömän ihana kummilapsi, Sydämellinen, viisas ja ihana 12- vuotias.

Illalla sain vielä tytöt sohvalle kainaloon. Oli hyvä olla. Pienempi pyysi iltalaulua ja oli vielä sängyssä pitkään kainalossa, tapanin aamuna hän hiipi makuuhuoneeseen ja tuli uudestaan kainaloon. Lupasin, että teen kaikkeni pysyäkseni vastaisuudessakin elossa. Se tuntui rauhoittavan.

Tapaninpäivän illalla veimme tytöt kotiin. Kotona, ennen nukkumaanmenoa puhuttiin, miten hyvä joulu oli. Ketään ei kiristänyt eikä ahdistanut. Kukaan ei itkenyt, paitsi minä – onnesta. Oli ihmisiä. Oli hyvää ruokaa. Oli sopivasti lahjoja. Hyviä kirjoja. Iloa. Oli rentoa oloa ja saunomista. Suklaata ja vihreitä kuulia. Maailman kaunein joulukuusi. 

Oli uudet jouluperinteet.

Oli uusi alku.