f43.1

”Mille susta tuntuu tuo diagnoosi?”, kysyi setä Terapeutti.

”Se tuntuu siltä, että mä oon elossa”, vastasin minä.

Välillä (joskus) tunnustan sen ärsyttävän. Välillä (joskus) vihaan sitä. Välillä (joskus) toivoisin sen katoavan.

On ollut aikoja, jolloin en ole tullut sen kanssa toimeen laisinkaan ja aikoja, jolloin se ei ole muistuttanut olostaan ollenkaan. 

On ollut aikoja, jolloin olisin tehnyt mitä vaan että oireet olisivat helpottaneet. Ja aikoja, jolloin on tuntunut siltä, että enää mustemmaksi ei voi tulla. Mikään. Minä.

Kuitenkin kaikesta huolimatta se on minulle jokapäiväinen merkki siitä, että minä olen elossa. 

Se muistuttaa minua siitä, että väkivaltaisesta parisuhteesta voi selvitä. Että mahdottomalta tuntuvastakin tilanteesta voi päästä pois.

Että naisessa, minussakin, voi olla niin paljon elämän voimaa, ettei sitä saa väkivallalla tapettua. Vaikka toipuminen onkin pitkä ja kuoppainen ja vaikka se vaatii voimia, töitä ja ulkopuolista (ammatti)apua, niin siitä huolimatta minun niskalenkkiotteeni stressihäiriöstä alkaa vähitellen pitää. 

Minä ajattelen, että niin kauan kuin minä hengitän, olen elävä pystyssä oleva keskisormi entiselle kumppanilleni. Ja se on aika voimauttavaa. 

 

 

 

 

 

suhteet oma-elama mieli
Kommentit (1)
  1. Blogissani on sinulle haaste 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *