ikävä

Perjantaina istuttiin äidin kanssa mummilan keittiössä. Istuttiin ja katseltiin tyhjenevää asuntoa. 

Itkettiin.

Tuli niin kamala ikävä. Hiirenkorvien aikaan kuollutta pappaa. Jo joitain vuosia sitten kuollutta mummia. Tuli ikävä lämpimiä halauksia, hymyileviä kasvoja. Yhdessä syötyjä kaurapuuroja puolukkahillolla ja yhdessä istuttuja mökkimatkoja. Lämpimiä sylejä. Helliä käsiä. Rakkaudella lausuttuja sanoja. Koko tähänastista elämänhistoriaa, johon kumpikin ovat niin kiinteästi kuuluneet.

Pakatessani laseja ja kahviastiastoa muistelin sitä, miten yksin mummilassa käydessäni sain valita, mistä juotiin teetä. Mummi hymyili aina, kun valitsin heidän häälahjaksi saamansa astiaston. Taputti kättä ja kattoi pöytää. 

Viikatessani lempityynyliinaani muistelin sitä, millainen viimeinen kerta oli kumpaakin nähdessä. Mummi ei enää pystynyt puhumaan, ei jaksanut. Kuitenkin reagoi siihen, että tultiin huoneeseen. Avasi silmät, kun kosketettiin ja halattiin. Hymyili, kun silitettiin. Ihan viimeisenä, juuri kun oltiin laulettu iltavirsi ja halattiin viimeistä kertaa, mummi kuiskasi: ”Sinäkin olet niin kovin rakas! Aina!”

Pappakin oli huonontunut viime keväänä nopeasti. Puhe lähti, samoin liikuntakyky. Tuli sellainen olo, että oli pakko lähteä katsomaan. Onneksi menimme, sisko, minä ja äiti. Pappa tunnisti, tuumasi: ”Kauniit ja rakkaat!” Välillä häilyi tajuttomuuden rajalla, mutta virkosi heti, kun puhuimme. Muisteltiin vanhoja juttuja – ja kiitettiin kaikesta. Tuesta, rohkaisusta, rakkaudesta. Lähtiessä silitin pitkään ja halasin. Kun annoin suukon, sanoi hänkin: ”Rakas.”

Perjantaina illalla käytiin viemässä haudalle kynttilät. Seistiin siinä vierekkäin, itkettiin.

Eilen kävin viemässä kynttilöitä toiselle hautausmaalle. Sinne, missä ovat toiset isovanhemmat. Ikävässä ja kaipuussa on kuitenkin jotain niin lohdullista. Siinä, että joku on ollut niin tärkeä ja rakas ja että joku on jättänyt elämään niin merkityksellisen jäljen, on jotain suurta kiitoksen aihetta. Minulla oli ihanat isovanhemmat. Heidän henkinen perintönsä elää minussa joka päivä.

Vein kynttilät myös jokaiselle Pienelle, joita emme koskaan saaneet syliin. Kynttilämeren äärellä tuli itku. Lapsettomuuden aiheuttama ikävä on erilaista. Suru soi syvällä sielussa joka päivä. Menetetyt toiveet, haaveet, ovat mukana koko ajan. Jokaikinen päivä muistuttaa siitä, että meillä ei ole lapsia. Siihen suruun en ikinä totu. Sen surun haavat ovat niin syviä, etten tiedä, paranevatko ne koskaan. Eivät ne voi parantua. 

Autolle kävellessä jostain leijaili kevyesti höyhen.

Aivan kuin muistuttaakseen, että taivas tietää ikävän. 

 

Kommentit (2)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *