mitä pitää kestää?

Kävelyllä mietin tuota kysymystä. Mitä pitää kestää? Missä menee raja siitä, mitä voi ottaa vastaan ja mitä ei enää tarvitse sietää?

Sitä on paha sanoa. Varsinkin, jos on kyse toisen ihmisen elämästä. On helppoa (tässäkin) mukatietää, antaa neuvoja ja varsinkin paheksua. Vaikeampaa on kuvitella itsensä samaan tilanteeseen, vaikka se olisikin se paras vaihtoehto. Kuvittelisi itsensä toisen saappaisiin ja miettisi, mitä minä tekisin tai toivoisin tekeväni.

Olen saanut kummasteluja sekä siviili- että blogielämässä avioerostani sekä uudesta suhteesta. Vaikka olen kertonut pohtineeni eroa pitkään, se ei tunnu riittävän. Kummassakaan. Ja jälleen palaan samaan kysymykseen – mitä pitää kestää?

Olen mennyt naimisiin rakkaudesta. Olen aidosti uskonut, että rakkaus voi parantaa. Että minulla on voima tehdä ehjäksi ja korjata se, mikä on ollut alusta alkaen rikki. Että minulla on jotain sellaista, mikä motivoi muuttumaan – minä ja meidän suhde. Ja kuinka monta kertaa olen joutunut huomaamaan, että riippuvuus on vahvempi. Että minä AINA hävisin. Vaikka uskoin kuinka meihin. Vaikka rakastin sielun haavoille. Ja ihan viimeiseen asti minä todella rakastin. Kaikkein hirvein hetki oli se, kun sanoin ääneen sen, että haluan eron. Olisin antanut mitä vaan, että eropapereita ei olisi tarvinnut toimittaa. Annoinkin. Liikaa. Ymmärsin liikaa. Mahdollistin liikaa. Annoin liian monta uutta mahdollisuutta, tilaisuutta, annoin liian monta kertaa anteeksi. Koska olin luvannut rakastaa myötä- ja vastamäessä.

Elämä ei voi kuitenkaan olla pelkkää vastamäkeä. Riippuvuudet eivät häviä toivomalla. Eivät ymmärtämällä tai peittämällä. Vuosien aikana minusta tuli kaikissa mestari. Kuinka monta kertaa itkin itseni uneen ja aamulla menin töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Kuinka monta kertaa uskoin ja toivoin ihmettä odottaessani ensivastetta paikalle ja kuinka monta kertaa annoin uuden mahdollisuuden, vaikka tili oli pelattu tyhjäksi? Missä menee sietämisen raja?

Minä yritin saada miestä hoitoon. Taistelin enemmän kuin pitäisi. Toista ei voi pakottaa hoitoon. Ei, vaikka haluaisi. Ei, vaikka yrittäisi kuinka suostutella. Perheeni mielestä minun olisi pitänyt luovuttaa jo aikaisemmin. En halunnut. Halusin uskoa hyvään, halusin uskoa meihin. Niiden kauniidenkin hetkien voimaan ja siihen hyvään ja ihanaan, jota miehessä kuitenkin, kaikesta huolimatta oli. Siihen, että rakkaus voittaa ja että saduilla on onnellinen loppu. Eikä rakkaus heti kuollut. Ei. Ei silloinkaan, kun seisoin poliisilaitoksella tekemässä rikosilmoitusta. 

Miksi en kirjoittanut niistä, vaan rakkaudesta? Koska halusin uskoa hyvään. Halusin toivoa hyvää. Olen tottunut katsomaan maailmaa kuitenkin, kaikessa rujoudessaankin kauneudesta käsin. En ole halunnut koskaan siitä luopua. 

On helppoa arvostella toisia. Heidän valintojaan. Mutta jos kulkisit edes päivän sitä elämää, mitä arvostelet, niin muuttuisiko ajattelusi? 

Minun sietokykyni tuli täyteen. Tuli hetki, jolloin oli pakko valita, uinko vai uppoanko.

Olisitko sinä valinnut toisin?

suhteet oma-elama mieli
Kommentit (7)
  1. Uusi_feeniks
    3.2.2017, 09:10

    Hirveän tuttuja juttuja. Itse hain eroa lopulta parin vuoden pohdinnan jälkeen, ja pian suhteesta lähtemisen jälkeen tapasin uuden miesystäväni…Blogin lukijoilla varmaan kuva että lähdin lapsettomuudesta johtuvista syistä, mutta syyt olivat muualla…Suhde oli lopulta täysin mätä, vaikka hyvätkin hetket löytyivät ja niiden perusteella yritin väkisin suhdetta pelastaa. Pelastettavaa ei vaan ollut, nyt uudessa turvallisessa suhteessa huomaan sen…Annoin liikaa anteeksi ja aivan liian kauan yritin.

  2. Olet saanut kestää ja kärsiä ihan kohtuuttoman paljon ja liikaa. Ihailen suuresti voimaasi ja tuota uskomattoman positiivista asennetta. ”Sä olet suolaheinä luodolla. Se taipuu tuulessa, mutta ei katkea. Hiljainen, väkevä kaunis katsella” Toivottavasti kukaan tai mikään ei voi onneasi vähentää. Olet niin ansainnut kaiken. Anna mennä ja elä täysillä. <3 <3

    1. <3 Kiitos jäljestäsi! Erityisesti suolaheinälainauksesta. Olen kuvannut suolaheiniä paljon ja se on lempikasvini. Taipuu, mutta ei katkea. Sinnikäs. 

      Minä kuitenkin haluan uskoa hyvään. Nyt uskon, että elämässä on alkamassa uusi luku, joka on turvallinen ja tasainen. Hyvinkin arkinen, mutta hyvä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *