Se alkoi kuitenkin. Pienen matka taivaskotiin. ❤

Vaikka minä toivoin niin.

Vaikka Mies toivoi niin.

Viimeiseen saakka uskottiin. Koko päivän ajatuksissa kävi hipukainen toivoa: entä jos ja jospa sittenkin. 

Iltapäivällä alkoi kipu. Se tuntui siltä, kuin ajatuskin Pienestä olisi revitty väkisin minusta irti. Pienintä murua myöten. Kipu sai kyyneleet virtaamaan ja salpasi henkeä.

Sairaalassa odotettiin pitkään. Tunteja. Jokaiselle aina selitettiin uudestaan koko päivän kuviot. Mies jaksoi istua vieressä koko päivän. Piti kädestä. Silitti. Katsoi lempeästi, ei vihaisena. Rakkaudella katsoi koko päivän, yöhön saakka. 

Viimeinen sisätutkimus antoi varmuuden. Pieni on aloittanut matkansa enkelivauvaksi. Meidän perheemme taivaassa on saanut uuden jäsenen. 

Mies halasi. Minä halasin. Itketti. Minun piti jäädä sairaalaan. Kipu on kova. Sydämenkin kipu on, se tuntuu sielussa asti. Itku saa tärisemään päästä varpaisiin.

Tulehdusarvot ovat koholla. Olisin halunnut niin kovin käpertyä Miehen viereen. Silittää uneen. Kuitenkin olen kiitollinen siitä, että saan kipulääkettä. Ja siitäkin, että koko tämän päivän minut on nähty. Minuna. Ei diagnoosina, vaan hätääntyneenä naisena. Minut on kohdattu kauniisti ja lempeästi. Kyyynelsilmin, hellästi olkavarresta silittäen. Se on tuntunut hyvältä. 

Tänä iltana olen rukoillut. Että Pieni pääsisi perille. Että jo aikaisemmin menneet, nyt jo vähän isommat, pitäisivät Pienestä huolta. Kahdeksas on lähtenyt täältä.

Lennä, pieni enkeli!

Kiitos, että olit olemassa edes hippusen. Valoit uskoa siihen, että kaikki on mahdollista. Kuitenkin. 

Kiitos siitä, että annoit minun uudestaan unelmoida äitiydestä. Perheestä. 

Lennä, pieni enkeli!

Siellä, taivaassakin, sinä olet rakas.