lennä pieni enkeli

Se alkoi kuitenkin. Pienen matka taivaskotiin. ❤

Vaikka minä toivoin niin.

Vaikka Mies toivoi niin.

Viimeiseen saakka uskottiin. Koko päivän ajatuksissa kävi hipukainen toivoa: entä jos ja jospa sittenkin. 

Iltapäivällä alkoi kipu. Se tuntui siltä, kuin ajatuskin Pienestä olisi revitty väkisin minusta irti. Pienintä murua myöten. Kipu sai kyyneleet virtaamaan ja salpasi henkeä.

Sairaalassa odotettiin pitkään. Tunteja. Jokaiselle aina selitettiin uudestaan koko päivän kuviot. Mies jaksoi istua vieressä koko päivän. Piti kädestä. Silitti. Katsoi lempeästi, ei vihaisena. Rakkaudella katsoi koko päivän, yöhön saakka. 

Viimeinen sisätutkimus antoi varmuuden. Pieni on aloittanut matkansa enkelivauvaksi. Meidän perheemme taivaassa on saanut uuden jäsenen. 

Mies halasi. Minä halasin. Itketti. Minun piti jäädä sairaalaan. Kipu on kova. Sydämenkin kipu on, se tuntuu sielussa asti. Itku saa tärisemään päästä varpaisiin.

Tulehdusarvot ovat koholla. Olisin halunnut niin kovin käpertyä Miehen viereen. Silittää uneen. Kuitenkin olen kiitollinen siitä, että saan kipulääkettä. Ja siitäkin, että koko tämän päivän minut on nähty. Minuna. Ei diagnoosina, vaan hätääntyneenä naisena. Minut on kohdattu kauniisti ja lempeästi. Kyyynelsilmin, hellästi olkavarresta silittäen. Se on tuntunut hyvältä. 

Tänä iltana olen rukoillut. Että Pieni pääsisi perille. Että jo aikaisemmin menneet, nyt jo vähän isommat, pitäisivät Pienestä huolta. Kahdeksas on lähtenyt täältä.

Lennä, pieni enkeli!

Kiitos, että olit olemassa edes hippusen. Valoit uskoa siihen, että kaikki on mahdollista. Kuitenkin. 

Kiitos siitä, että annoit minun uudestaan unelmoida äitiydestä. Perheestä. 

Lennä, pieni enkeli!

Siellä, taivaassakin, sinä olet rakas. 

Suhteet Rakkaus Raskaus ja synnytys

epätietoisuus

Ihan alkuun: kiitos! <3 Kiitos kanssatoivomisesta ja kanssaelämisestä. Se on tuntunut hyvälle. Se on ollut käsittämättömän vahva valonsäde kaiken usvan keskellä. 

Ultrassa ei näkynyt mitään. Paitsi kohdun limakalvo, joka on kuulemma paksu.

Kävin päivystyksellisesti verikokeissa, äsken soittivat tuloksen. Hcg oli 195. Se on ihan liian matala ollakseen viikolla 6+.

Vaihtoehtoja on nyt muutama: raskaus on alkanut normaalisti ja mennyt kesken, mistä kertoi vuoto tai sitten kyseessä on ihan alkuraskaus. Sunnuntaille on ohjelmoitu seuraavat labrat, joiden tulos selviää maanantaina. Jos oireet pahenevat, esim.vatsakipu, niin käskynä on mennä päivystykseen.

Olemme kumpikin tänään kotona. Täällä on itketty ja surtu ja oltu sylikkäin. Ei meistä kumpikaan olisi tänään ollut työkykyinen. Mies sai etätyöpäivän, minä olen tk-lääkärin eilen kirjoittamalla sairaslomalla vielä tämän päivän. Maanantaina pitäisi mennä töihin. Hoitamaan jonkun muun lapsia, jonkun muun saamia lahjoja. Kuulemaan verikokeiden tulokset kesken työpäivää ja siirtymätilanteita, joista ei pääse hetkeksikään itkua karkuun. Ajatus siitä itkettää jo valmiiksi.

Ajatus siitä, että enkelilapsia on nyt yksi lisää, tuntuu musertavalta. Epäreilulta. Myös Miestä kohtaan. Hänestä olisi tullut ihana isä. Ja toivottavasti joskus tuleekin. Mies piti minua sylissä ja sanoi kyyneleet silmissä, että meitä on sitten joku taivaassa odottamassa, kun tulee meidän vuoro lähteä. Niin. Taas yksi.

Pieni, joka oli rakastettu ensimmäisestä hetkestä asti.

Olemassa on vielä pienenpieni toivonripe siitä, että sunnuntaina arvot nousisivat.

En tiedä, kumpi on typerämpää – toivoa vielä vai itkeä jo nyt.

 

Suhteet Rakkaus Raskaus ja synnytys