Tänään, tasan 12 vuotta sitten, oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä elämäni kaikkein kamalimman ajanjakson keskellä. Sain viestin, joka ravisutti hyvällä tavalla koko elämääni. Minusta tuli täti. Minusta tuli täti yhdelle ihanimmista ja rakkaimmista ensimmäistä kertaa. Muistan, että itkin ilosta ja onnesta. Sydämeni meinasi pakahtua rakkaudesta, kun paria päivää myöhemmin sain sairaalassa Pienen ensimmäistä kertaa syliini. Niin kauniin, ihanan ja rakkaan Pienen. Vaaleine hiuksineen ja sini-vihreine silmineen. Siinä hän oli, sylissä. Tädin sylissä. Ensimmäisen katseen muistan aina. Aivan kuin tuo vastasyntynyt olisi halunnut sanoa, että kaikki kääntyy hyväksi. Että minä selviän kyllä. Että minä selviän, kun elämässäni on noin suuri valo. Rakkaus. Ihme.

Ja minä selvisin. Selvisin siitä, että paria kuukautta myöhemmin menetin oman Pieneni. Ensimmäisen omani. Selvisin tämän neidon voimalla. Sillä, että sain rakastaa häntä niin äärettömästi hänen syntymästään lähtien. Olla hänen kanssaan. Hoitaa häntä. Pitää sylissä, vaihtaa vaippoja, kylvettää ja leikittää. Oppia tuntemaan hänet. Saada vastarakkautta. Hymyjä. Naurua. Pienten käsien silityksiä ja taputuksia. Halauksia. Hän on tuonut minulle terveisiä taivaasta, hän on katseillaan ja lauseillaan valanut minuun elämän halua ja uskoa. Miten uskomattoman hyvältä ja parantavalta on tuntunut pienen ihmisen ehdoton rakkaus. Se, että minä riitän. 

Meidän suhteemme on aina ollut vahva. Olen veljelleni ja kälylleni kiitollinen siitä, että olen saanut kuulua lasten elämään niin kiinteästi ja että lapset ovat saaneet olla ja tulla tätilään aina halutessaan. Olen saanut olla osallistuva ja mukana oleva täti. Olen saanut olla tukemassa, kasvattamassa ja ihmettelemässä aivan ihanien lasten kasvua ja kehitystä. Ja saan olla edelleen.

Tänään minun sydämessäni on ilo. Ilo yhdestä kaikkein rakkaimmasta. Tänään minä kiitän yhdessä eletystä, tätiydestä, perheestä. Ilman Pieniä ja perhettä minä en olisi selvinnyt.