Yleissairaalapsykiatrian poliklinikalla Setä Psykologin vastaanotolle ilmestyi myös Täti Lääkäri. Setä Psykologi oli pyytänyt hänet mukaan, koska terapiasuhde on päättymässä. Tuntuu ihan käsittämättömälle, että nyt ollaan tässä.

Täti Lääkäri kyseli voinnista. Kuulumisista. Pyysi vertaamaan vointia siihen, kun olen aloittanut asiakkuuden polilla tämänhetkiseen. 

Silloin:

• todella vaikeat uniongelmat, pitkään jatkunut unettomuus
• jokaöiset jatkopainajaiset traumatapahtumista
• hajuista, äänistä, tuntemuksista, mauista laukeavat traumamuistot, paniikinomaiset reaktiot
• hankalat pelkoreaktiot
• hankalat dissosiaatio-oireet
• vaikea ylivireystila
• ahdistuneisuus, itkuisuus, itsetuhoiset ajatukset
• kroonistunut traumaperäinen stressihäiriö, f43.1

Nyt:

• lähes normaalit yöunet, ei vaikeutta nukahtamiseen (paitsi silloin, kun nukun yksin – lähellä nukkuva turvallinen ihminen on paras unilääke)
• kokonaan kaikonneet painajaiset traumatapahtumista Setä Psykologin teettämän painajaistyöskentelyn ja EMDR:n ansiosta
• ei enää triggeröityviä traumamuistoja
• ei dissosiaatiota
• kyky rauhoittaa oma keho on palannut psykofyysisen fysioterapian, erityisesti akupainannan ansiosta
• ihan normaali olotila, pääsääntöisesti optimistis-positiivinen

Kun aloitin hoitosuhteen Setä Psykologin lempeässä ohjauksessa, uskoin, että minun elämäni päättyy ennenaikaisesti. Uskoin sen päättyvän, koska kaikki tapahtuneet väkivaltakokemukset tuntuivat liian musertavilta. Ne tuntuivat sellaisilta, että niistä ei voi selvitä. Minä luulin, että olen syyllinen siihen, mitä on tapahtunut. Että raiskatuksi tuleminen toistamiseen on typeryyttä eikä huonoa tuuria. Että väkivalta parisuhteessa johtuu siitä, että minä olen lähtökohtaisesti likainen ja väärin. Että ansaitsenkin sen.

Minä luulin, että olisi ollut helpompaa olla kuollut. Että olisi pitänyt toivoa enemmän etten olisi säilynyt raiskauksesta hengissä, vaan tekijä olisi puristanut kaulasta hieman kovemmin, hieman pidempään. 

Minä luulin, että olen tuomittu elämään painajaisten, takaumien ja traumamuistojen kanssa niin kauan, kuin hengitän.

MITEN VÄÄRÄSSÄ OLINKAAN!

Enää en usko, että päätän itse elämäni. Vaikka jokainen väkivaltakokemus on tuntunut maailmanlopulta, ei maailma loppunutkaan. Ei. Jokaisen painajaisten kanssa huudetun yön jälkeen koitti aamu. Kuitenkin. Jokainen väkivaltakokemus on eletty Setä Psykologin ohjauksessa uudelleen ja uudelleen niin kauan, että siitä on selvitty. Että olen voinut sanoa itselleni: se ei ollut minun syytäni. Se ei ollut minun vikani. En olisi voinut estää sitä tapahtumasta. Se, mitä tapahtui, oli äärimmäisen väärin, mutta se ei johtunut omasta typeryydestäni. Että minä en ole likainen enkä väärin. Eikä kukaan, en edes minä, ansaitse tulla raiskatuksi tai pahoinpidellyksi.

En toivo, että olisin kuollut. Silloin väkivallan tekijä olisi voittanut. 

 En ollut myöskään tuomittu elämään painajaisten, takaumien tai traumamuistojen kanssa. Jokainen niistä käytiin läpi Setä Psykologin hellässä ohjauksessa pala palalta. Välillä pidettiin taukoa ja hengitettiin. Välillä sukellettiin muistoihin EMDR-työskentelyissä niin, että tuli oksennus kerta toisensa jälkeen. Ja jokaisella kerralla muistan hänen sanoneen: ”Sinä olet turvassa. Mikään tästä ei tapahdu sinulle nyt. Ne ovat vanhoja asioita. Sinä olet selvinnyt niistä.”

Minä olen turvassa. Mikään ei tapahdu minulle nyt. Vanhoja asioita. Minä olen selvinnyt niistä. Selvinnyt.

Yksin en olisi. En millään. Välillä olo on ollut niin huono, että olen tarvinnut osastohoitoa. Sitä, että joku vahtii untani, että uskallan nukkua. Sitä, että joku koppaa minusta kiinni, kun minusta tuntuu, että putoanputoanputoan. Että joku muistuttaa kerta toisensa perään, että asiat muuttuvat kyllä. Olen tarvinnut pitkään terapiaa. Traumaterapiaa. Välillä lääkehoitoa unettomuuteen ja välillä ilmat pihalle iskevään ahdistuneisuuteen. Mutta raiskauksen jälkeen ajatus siitä, että tästä ei voi selvitä, leimasi elämääni pitkään. Tarvitsin Setä Psykologin kaltaisen enkelin ravistelemaan vinoutuneita ajatusmallejani ja antamaan niiden tilalle selviytymiskeinoja. 

Täti Lääkäri kuunteli kuulumisia. Oli vakaasti sitä mieltä, että tilanne on rauhoittunut. Että turvallinen arki on parasta, millä moukaroitua psyykettä ja sielua voidaan tukea. Iloitsi siitä, että nyt on hyvin. Hän hymyili lämpimästi. Kättelimme hyvästit. Olisin halunnut halata ja kiittää siitä, että olen saanut apua silloin, kun olen ollut kaikkein heikoimmilla. Että minun hätäni on kuultu ja siihen on reagoitu. Ehkä käyn vielä erikseen halaamassa.

Hyvästien syksy. Ensin Täti Lääkärille, muutaman käyntikerran jälkeen Setä Psykologille.

Miten kiitetään siitä, että on saanut elämänsä takaisin?

Miten kiitetään siitä, että näkee itsensä arvokkaana, tärkeänä ja rakastettuna jälleen?

Miten kiitetään siitä, että elämä ei päättynytkään väkivaltakokemuksiin tai niiden läpikäymiseen, vaan se alkoikin uudelleen?