Saatiin aika psyk.sairaanhoitajalle vasta ensi kuun puoliväliin. Sitten hän kirjoittaa lausuntoaan ja EHKÄ toukokuussa päästään uudelleen lapsettomuuspoliklinikalle. Ja todetaan, että ei tässä nyt enää ennen kesätaukoa mitään ehdi.

Välillä ketutuskäyrä ponnahtaa läpi katosta. Välillä ketutus saa minut huutamaan suoraa kurkkua (yleensä auton sisällä ja yksin matkustaessa) ja paiskomaan ovia. Välillä se kirvoittaa palavat kyyneleet silmiin ja kuristaa kurkkua.

Ketutuskäyrää parisuhteessa nostaa  kuukausittain (no, totuuden nimissä on sanottava, ettei näin käy joka kuukausi)  pulpahtava ovulaatio-aika, jolloin muutun lempeästä vaimosta järkyttäväksi, seksiä kinuavaksi ja vaativaksi rukoilijasirkaksi. Utuna ilmaan häviävät hipsuttaminen, silittely, pusuttelu ja esileikit – olisi saatava hetijuurisilloin. Eikä se aina (tuskin koskaan) herätä toisessa osapuolessa haluja, paitsi äärimmäisen halun katsoa Eurosportia tai pelata nettipokeria poissa vaimon lähettyviltä. 

Ja kateus! Voi luoja, miten kateellinen ihminen minä olen! Kun näen odottavia naisia, niin sisällä kiehahtaa kateus. (Minäkin haluaisin tuollaisen mahan, jota silittää!) Kun näen vanhempia lapsiensa kanssa, käsi kädessä, sylissä, vaunuja työntämässä, pulkkamäessä… niin olen pohjattoman kateellinen. Heillä (teillä) on jotain sellaista, mitä minä olen AINA halunnut, mistä olen AINA haaveillut ja mitä olen AINA toivonut. Ja sen saavuttaminen tuntuu olevan päivä päivältä yhä kauempana.

Tiedän, ettei lapsiperhe-elämä ole ruusuista. Tiedän koliikit ja korvakierteet ja jatkuvan huolen. Ja yövalvomiset ja hampaiden tekemiset ja kuivaksi opettelut ja yökastelut ja norovirukset ja unilelun häviämiset. Ison osan niistä olen saanut välillisesti kokea tädin ominaisuudessa ja lapsia yökylässä pitäessäni. Tuntuu, että ei voi olla mitään niin kamalaa asiaa, etteikö tietoisuus siitä, että ”tämä on minun oma lapseni” sitä voittaisi. 

Ruksin kalenterista yli alkuvuodesta sinne kirjoitettuja merkintöjä. Ovulaatioilla ja kiertopäivillä ei ole mitään merkitystä vielä. 

Tämän kevään aikana on ollut ja tulee vielä olemaan monta arvioitua laskettua aikaa. Se ahdistaa. Minä olen niin vihainen, pettynyt ja raivoissani jokaisesta keskenmenosta. Kalenteri seinällä ilkkuu. Se kertoo sisarusten lapsien ja kavereiden lapsien syntymäpäiviä, uusia laskettuja aikoja – muille. 

Elämä on välillä epäreilua.