Kun rakastuit, niin mihin rakastuit? Rakastuitko potentiaalisen kumppanisi autoon, tyköistuviin farkkuihin vai ammatilliseen asemaan? Vai rakastuitko kenties katseeseen, joka katsoi sinua eri tavalla? Käsiin, jotka olivat hellät? Siihen tunteeseen, että tässä on hyvä olla; turvallista ja hyvä. Rakastuitko siihen kokemukseen, että sinut nähdään ja kuullaan niin kuin ei koskaan aikaisemmin? Että joku on aidosti kiinnostunut sinusta, sinun ajatuksistasi, kokemuksistasi ja tunteistasi? Tai rakastuitko siihen kihelmöivään tunteeseen, kun sormet hipsuttivat pitkin olkavartta, mahanpohjassa kutitti huulille saatu suudelma ja jalat tuntuivat nousevan senttejä maanpinnasta pelkästä onnesta?

Mihin päätit rakastua? Vai pystyitkö päättämään, että tähän ihmiseen en ainakaan ihastu enkä varmasti rakastu. Kykenitkö valitsemaan kaikista ihmisistä juuri sen, joka täyttää täydellisen elämän vaatimuksesi?

Minä olen rakastunut hyvin erilaisiin ihmisiin. Yksi oli hyvinkin akateeminen, mutta tunne-elämältään täysin jäässä. Kyvytön sitoutumaan. Kauniit sanat ja hellät hetket kelpasivat, mutta rakkaus ei hengitä ilman tekoja. Sitoutumiseen vaaditaan kaksi. Yksi oli sosiaalisissa piireissä ihailtu, monella tavalla aktiivinen. Kotioloissa täysi hirviö. Vastakohta sen suhteen, mitä suu puhui ja kädet tekivät, oli niin totaalisen järkyttävä, että minun on vieläkin sitä vaikea uskoa. Rakkaus ei tahdo toiselle pahaa. Rakkaus ei halua satuttaa. Rakkaus ei yritä väkisin tuhota.

Tuhoava rakkaus muutti minua. Se kasvatti ympärille muurin, niin korkean, että en itsekään enää nähnyt sen yli. Se yritti pitää minut piilossa muilta, itseltäni. Pitkään se siinä onnistuikin, kunnes yksi tarkoituksella kohti luotu lämmin katse murensi ensimmäisen loven. Ensin teki mieli paeta. Mennä piiloon. Mutta toinen ei lähtenytkään. En koskaan, missään aikaisemmin ollut kohdannut sellaista katsetta. Niin lämmintä ja hyväksyvää. Niin aseista riisuvaa. En koskaan ollut kohdannut niin lämpimiä käsiä. Helliä käsiä. Käsiä, jotka halusivat pitää hyvänä ja turvassa. En koskaan ollut kohdannut niin viisasta sydäntä. Se antoi tilaa. Takoi vähitellen muuria alemmas. Eikä missään vaiheessa, ei edes silloin, kun taistelin kaikkein suurinta sotaa omia mustia muistojani vastaan, se säikähtänyt. Ei sanonut, että en kelpaa tai riitä. Ei vahvistanut minun kokemustani siitä, että minä olen likainen tai ruma. Se vahvisti minussa hyvää. Vähä vähältä sai minut uskomaan siihen, että minä riitän. Kelpaan. Että olen kaunis.

Ensimmäisen katseen kohdatessa en edes kiinnittänyt huomiota siihen, että Mies liikkuu pyörätuolilla. Minun katseeni kiinnittyi silmiin. Hymyyn. Ja siihen kokemukseen, että sielut kohtasivat toisensa. Jotenkin niin järisyttävän hyvällä tavalla, että kaikki muu tuntui olevan toisarvoista. Jos olisin huomioinut ensimmäisenä pyörätuolin ja skannannut listastani sen olevan ehdoton ei, niin mitä vaille olisin jäänyt?

Rakkaus on pitkämielinen. Silloin, kun arki on ollut raskasta ja silloin, kun jouduin omaishoitajan rooliin (tavatessamme siis Mies on ollut paremmassa kunnossa, mutta suhteemme aikana sattunut onneton tapaturma verotti liikkumiskykyä entisestään), olen yrittänyt muistaa olla kärsivällinen. Ajatella, että ensi viikolla, ensi vuonna voi olla helpommin. Monesti on ollutkin.

Rakkaus on lempeä. Se on alusta asti kohdellut minua hellästi. Nähnyt minun kipuni, minun haavani. Silittänyt niistä huolimatta. Hellästi silittänyt ehjemmäksi, näkyvämmäksi. Minua.

Rakkaus ei jatkuvasti muistuta jo voitetuista taisteluista tai anteeksi annetuista asioista. Se luottaa siihen, että aikaisemmat kokemukset eivät kuitenkaan määrittelekään minua naisena, puolisona tai rakkaana. Se itkee yhdessä silloin, kun on vaikeaa. Hakee turvaa ja lohtua. Tarjoaa sitä. Silloinkin, kun itse en sitä osaa pyytää. Se iloitsee silloin, kun silmät katsovat silmiin ja sielut kutittavat toisiaan. 

Jos rakastuisin vain siihen, mitä näen.. siihen, mitä luulen näkeväni enkä katsoisi kuoren alle, menettäisin ehkä elämäni tärkeimmän suhteen. Kävelisin rakkauden ohi. Minä en halunnut sitä. Ja olen onnellinen siitä, että en antanut vammautumisen vaikuttaa siihen, kenen kanssa elämäni jaan. 

Tänään saan Miehen kotiin. Saan halata, katsoa silmiin. Ja tuntea ne maailman hellimmät kädet, joista tahdon pitää kiinni.