sairaalakokemuksia

Onnellinen odotus päättyi perjantaina saamaani keskenmenoon. Halusin kirjoittaa auki kokemukseni erään Keskussairaalan toiminnasta.

Perjantaina aamupäivällä menin sovitusti naistentautien poliklinikalle kuulemaan, että raskautta ei enää näy. Sain lähetteen laboratorioon raskaushormonitason määrittämiseksi. Kätilö oli niin ihana, että laittoi sen päivystyksellisenä ja saisimme tulokset saman päivän aikana. Puolilta päivin soitto tulikin; hcg-taso ei vastannut viikkoja. Saimme ohjeistukseksi seurailla vointia kotona ja ottaa yhteyttä, jos tilanne huononisi.

Perjantaina iltapäivällä alkoi kipu. Soitin omaan terveyskeskukseen, josta ohjeistettiin ottamaan yhteyttä päivystykseen. Päivystyksen puhelinneuvonnassa käskettiin lähtemään sairaalaan. Saavuimme sairaalalle puolisoni kanssa 17.56. Triagessa selitimme saman asian nyt jo kolmatta kertaa. Tk-päivystyksessä odottelimme tovin, vaikka triagessa oli ohjeistettu kipujen takia petipaikalle. Sitä emme koskaan saaneet. Tk-lääkäri oli neljäs, jolle selitimme kokonaan päivän tapahtumat. Hän konsultoi naistentauteja ja lähetti meidät synnytysvastaanotolle. Synnytysvastaanotolla odotimme kätilön luokse pääsemistä. Kätilö oli viides, jolle kaikki piti selittää alusta alkaen. Synnytysvastaanoton käytävästä löytyi vihdoin, lähes kahden tunnin odottelun jälkeen petipaikka. Lääkäri tulisi, kun ehtisi.

Makasin synnytysvastaanoton käytävällä seuranani useampi synnyttämään tullut pariskunta. Psyykkinen kuormitus kasvoi epäinhimilliseksi. Minun kohtuni oli tyhjenemässä samalla kun pariskunnat kertoivat synnytyskokemuksiaan. Minun vointiani ei käyty kysymässä, sain ohjeeksi soittaa soittokelloa, jos olisi asiaa. Odotin lääkärille pääsyä viisi tuntia. Tänä aikana synnytysvastaanotolla kävi useampi pariskunta. Minun onneni oli mukana ollut puoliso, joka jaksoi pitää kädestä kiinni ja silittää hellästi. Synnyttämään tulleille tarjoiltiin pillimehuja, kukaan ei koskaan käynyt kysymässä, olisinko minä tarvinnut jotain.

Kun vihdoin pääsimme tapaamaan lääkäriä, olin niin kipeä, etten meinannut päästä kävelemään. Lääkäri oli kuudes, jolle kaikki piti selittää alusta alkaen. Tässä vaiheessa purskahdin niin lohduttomaan itkuun, että lääkärikin muutti asennettaan ja hoiti kohtaamisen mielestäni äärimmäisen ammattitaitoisesti. Sain lähetteen synnytysosastolle. Mielestäni se olisi ollut liikaa. On irvokasta, että keskenmenon kokenut joutuu samalle osastolle, pahimmassa tapauksessa samaan huoneeseen juuri synnyttäneen kanssa, koska naistentautien osasto on yhdistetty synnytysosastoon. En olisi kestänyt synnytysosastolle joutumista. Se olisi ollut aivan liian suuri psyykkinen stressi yhtenä elämäni mustimmista hetkistä. Sain osastopaikan päivystysosastolta. Ensimmäisen kunnon kipulääkkeen sain vasta lähes 7 tuntia sairaalaan saapumiseni jälkeen.

Jäin miettimään sitä, miten eriarvoinen potilaana olin. Meidän lapsemme oli mennyt kesken, muilla synnytys oli edessä. Onko todella niin, että päivystyksessä on vain yksi ainoa lääkäri? Eikö keskenmenon kokenutta voida ohjata mihinkään erilliseen tilaan odottamaan? Onko niin, että ensin odotutetaan, josko kipu antaisi myöten ja potilas lähtisi omia aikojaan kotiin? Onko niin, että naistentaudeilla ei kyetä näkemään keskenmenon aiheuttamaa psyykkistä kuormitusta eikä kukaan muu pidä synnytysosastolle joutumista epäinhimillisenä ja traumatisoivana?

Päivystysosastolla minut kohdattiin surevana naisena. Minut nähtiin minuna. Minun hätäni otettiin tosissaan. Yöhoitaja valmisti minulle maailman parhaan iltapalan kuultuaan, että olin syönyt edellisen kerran puolilta päivin. Hän viipyi pitkään vuoteeni vierellä ja vaan oli läsnä. Aamuhoitaja kyseli kuulumisia ja aamuhoitajaa paikannut toinen hoitaja jaksoi silittää polvea itkiessäni lohduttomasti. Minut kotiuttanut lääkärikin sanoi olevansa pahoillaan. Kannusti yrittämään uudestaan ja luottamaan elämään. Sain kunnon kipulääkkeet ja sairaslomaa. 

Minulle tarjottiin kriisiapua. Olisin kaivannut sitä jo synnytysyksikössä. Tai oikeastaan vaan sitä, että joku olisi ollut meidän puolestamme pahoillaan. Ottanut vaikka kädestä.

Myötätuntoon ei tarvita paljoa, pieni hipaisu tai hellä katse riittää. Eikä se kyllä edes vie hoitotoimenpiteiltä aikaa.

Puolisolleni sanoin, että olisin voinut ilmoittautua pitämään synnytysvastaanottoon kurssin surevan ihmisen kohtaamisesta. Olen edelleen sitä mieltä, että voisin sen tehdä. Ihan ilmaiseksi. Että seuraava keskenmenon kokeva saisi edes hieman lämpimämmän vastaanoton.

 

Kommentit (7)
  1. Kirjoituksesi sai kyyneleet virtaaman poskille. Mieleen tuli tilanteita, joissa kohtelu on ollut vastaavaa, erityisesti yksi tapaus. Muutama vuosi sitten itkiessäni kipeänä toivotun ja odotetun raskauden oltua kohdunulkoinen, tulee hoitaja joka ilmoittaa, että kuulepas ”Meillä on täällä paljon sairaampiakin potilaita kuin sinä”. Varmasti olikin, mutta se ei siinä tilanteessa lohduttanut lainkaan. Jäin edelleen itkevänä keräilemään yksin tavaroitani ja mietin miten selviän kotiin. Huoneeseen tuli laitoshuoltaja siivoamaan ja huonollla suomella toivotti parempaa vointia ja voimia jatkoon. Ainoat ystävälliset sanat jotka sillä sairaalajaksolla sain. Niiden voimalla etsin taksin ja pääsin kotiin.
    Haluan toivottaa kovasti voimia ja jaksamista. Ja kiitos kun jaksat jakaa tarinasi meille muille.

  2. Voi, olen niin pahoillani! Sekä kesken menneestä pienestä että saamastanne kohtelusta!

    Itse pienessä keskussairaalassa työskennelleenä olen usein pahoillani siitä, että keskenmenon saaneet joudutaan ohjaamaan synnyttävien puolelle, juurikin henkisestä rankkuudesta johtuen. Silti meillä se on yleensä varmin tapa saada nopeasti hoitoa, yleensä päivystyksestä pyydetään gynekologin konsultaatio ja tuodaan potilas päivystysaikana synnytyssaliin (koska gynekologin täytyy varmistaa ultralla onko raskaus keskeytynyt vai johtuuko verenvuoto jostain muusta), jossa pyritään järjestämään lääkäriä odotellessa jokin yksityinen, rauhallinen tila. Pienissä sairaaloissa hoitajien läsnäolo riippuu valitettavasti aivan täysin sen hetken tilanteesta kun miehitys on niin pieni, eli hiljaisina aikoina joku ehtii istua vieressä pitkäänkin ja kiireisinä on pakko priorisoida etualalle synnyttävät&muut hätätilanteet, mutta silti aina pitäisi ehtiä vilkaisemaan vointia, koskettamaan kättä, halaamaan jos siltä näyttää. Gynekologeja on pienissä sairaaloissa päivystämässä usein juurikin vain se yksi, isommissa useampikin (mutta saattavat silti olla kaikki varattuina), usein kuitenkin soitan ja kysyn puhelimitse luvan antaa jotain kipulääkettä odotellessa, jos kovin kipeäksi käy. Mutta tapoja ja työntekijöitä on monia, ja sairaaloittain käytännöt vaihtelevat paljonkin. Kenellekään ei toivoisi huonoa kohtelua, mutta tuntuu että sinä olet saanut jo enemmän kuin osasi 🙁 Jos jaksat, anna ihmeessä palautetta. Ne käsitellään useimmissa sairaaloissa osastotunneilla ja jos edes yksi ihminen muuttaa sen ansiosta toimintatapojaan, se on kannattanut.   

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *