syntymättömistä kansalaisista

En katsonut eilen A2-iltaa. En yksinkertaisesti voinut. Vitutti ja itketti. Aihe tulee liian lähelle, se iskee ilmat palleasta pihalle ja saa välillä huutamaan kivusta. Sydämen kivusta.

Ja sitten se leimahtaa. Viha. Kiukku. Katkeruus. Siitä, että jos minua olisi kuunneltu, meillä voisi olla kuusi Pientä. 

Keskenmenneitä unelmia.

Syntymättömiä kansalaisia.

Kuusi.

Tästä kohdusta. 

Mikä sitten meni vikaan? Moni asia. Ensinnäkin se, että ensimmäisen keskenmenon jälkeen kukaan terveydenhuollossa ei huomannut tarttua siihen tosiasiaan, että ex-puoliso oli selkäydinvammainen. Että vamma vaikuttaisi myös siittiöiden tuotantoon – sehän ei tullut kenellekään missään vaiheessa mieleen, ei ennenkuin se oli biologisten lasten hankkimisen kannalta peruuttamattomasti liian myöhäistä. Toiseksi se, että toisen keskenmenon jälkeen kukaan terveydenhuollossa ei huomannut tarttua siihen tosiasiaan, että minulla on veritulppa-alttius. Eikä kolmannen. Eikä neljännen. Eikä viidennen. Kuudennen kohdalla sitä pidettiin ”äärimmäisen epätodennäköisenä”, vaikka tässä välissä tukoksia oli ollutkin. Ja viimeisen icsi-hoidon mennessä vituralleen sitten huomattiin, että HUPS – vamma-asiaan olisi tosiaankin pitänyt puuttua jo ensimmäisen keskenmenon jälkeen, kiirehtiä hoitojen aloittamista ja niissä pysymistä.

Niin. HUPS.

En tiedä, tuntuuko vaan minusta tuo HUPSin sanominen jotenkin lattealta siinä vaiheessa, kun huomataan se karu tosiasia, että toisin toimimalla olisimme olleet vanhempia jo pitkään. Että HUPS korjaa kaiken niin, että vahingosta ei kannata hermostua, inhimillisiä virheitä kun sattuu kaikille. Sattuuko? Samanlaisia? Näitä, jotka määrittävät koko loppuelämän? Ja parasta kaikkien HUPSin selittelyjen kohdallahan on ollut se, että sanotaan, ettei tullut mieleen. Ei tullut mieleen. Siis terveydenhuollon ammattilaisille. Niille, jotka ovat opiskelleet vuosikausia lisääntymislääketiedettä ja jotka sanovat olevansa oman alansa asiantuntijoita. No, olisihan se tietysti väärin tavallisena potilaana olettaa, että lääkärille tulisi mieleen selvittää syyt ja seuraukset. Mutta ei, kun tulee HUPS.

Niin.

Se, että meillä ei ole vauvaa eikä lasta, johtuu hyvin pitkälle suomalaisen terveydenhuollon ja varsinkin erikoissairaanhoidon ammattitaidottomuudesta. Se on kurjaa. Olisi helpompi hyväksyä tilanne, jos kyse olisi kehollisesta poikkeudesta tai siitä, että munasoluja ei tule. Kun joku toinen ryssii oman elämän suurimman haaveen, sen kanssa on paljon vaikeampi elää.

Minä toivoisin, että jokainen lapsettomuushoitojen kanssa tekemisissä oleva lääkäri tarkistaisi oman tietotaitonsa. Minä toivoisin, että kenenkään muun äidiksi tai isäksi tuleminen ei jäisi toteutumatta vaan siksi, että kenellekään ei tullut mieleen.

Se on irvokasta.

Ja väärin.

Ja se korventaa sydämessä jokaikisenä päivänä, vaikka kaikki muuten olisikin hyvin. Ikävä ei lähde pois. Eikä suru. Se seuraa minussa mukana ihan aina.

Kommentit (1)
  1. Kohtalosi on valitettavaa eikä tarkoitus ole taputella tunteitasi piiloon, mutten pysty näkemään tässä linkkiä, että ongelma olisi juuri osaamattomassa toiminnassa. Ongelmien selvittäminen – oli ala melkein mikä tahansa, on heuristista, eikä mitään mekaanista, missä toteutetaan kaikki ratkaisut läpi ennen ensi kertaa. Etenkin lääketieteen osalta tällainen olisi pikkasen hazardia, jos siinä listalla on useampia epäiltyjä ongelmia kuin se yksi ainoa.

    Kirjotitaessasi todella toispuoleisesti asiasta antaa vain hyvin passiivisaggressiivisen kuvan aiheesta kuin oikeasti surullisen ja ikävän – mitä se todellisuudessa on.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *