toipumista

Tänään on jo hieman parempi päivä. Liikkuminen tekee vielä kipeää, vuotoa on jonkin verran. Vatsalihakset tuntuvat juurikin siltä, että niistä on menty leikkausinstrumenteilla läpi. Sukilla hiihtäminen ja hiipiminen muuttuu vähitellen köpöttelyksi, eikä vatsasta tarvitse jokaisella käännöksellä tai asennon vaihtamisella pitää kaksin käsin kiinni. Koiruus on ollut maailman paras kotihoitaja. Se on majoittunut viereen lattialle ja murahtanut, kun olen yrittänyt liian usein lähteä liikkeelle. Se nuuhkii vatsaa ja käsiä ja lipaisee hellästi kämmensyrjää. Välillä se työntää verenpainemittaria lähemmäs, aivan kuin se oikeasti tietäisi, mitä sillä tehdään. Se katsoo lempeästi ja hellästi ja tulee silitettäväksi laskemaan pahan olon käyrää alemmas, rauhoittamaan omalla läsnäolollaan. Hyvin me täällä pärjäämme päivän aina siihen asti, kun Kumppani tulee töistä kotiin. 

Olo on tyhjä. 

Sielussa on kolo. Avohaava, joka välillä saa minut huutamaan kivusta ja kyyneleet virtaamaa pitkin poskia. Elämä tuntuu niin epäreilulta hetkittäin. 

Ja sitten se taas iskee. Toivo. Ajatus siitä, että voi olla vielä toisin. Että kunhan tästä toivutaan, niin yritetään uudestaan. Se on meidän molempien toive. Antaa elämälle vielä mahdollisuus. Yrittää luottaa siihen, että seuraava raskaus voi onnistua. Tai epäonnistua. Emme me voi tietää. Nyt tuntuu siltä, että pitää vaan luottaa. Jos tämä keho jaksaisi vielä. Ei pettäisi. Olisi kerrankin ystävä.

Olemme puhuneet pelosta. Siitä, että entä jos käy huonosti. Mutta me emme voi sitä vielä tietää. Jos vaan keskittyy pelkäämään, niin silloin elämä jää elämättä. Haluan elää täyttä elämää. Iloineen. Suruineen. Täyttä. Niin, että sitten ei harmita, että ei vielä kuitekin yritetty ja annettu mahdollisuutta. Kyllä minä ymmärrän, että tässä iässä on paljon riskejä. Mutta kaipuu – se ei hellitä. Se on liian kova. Meillä molemmilla.

Olemme puhuneet rakkaudesta. Siitä, miten toisesta on tullut niin tärkeä, että ajatus tämän menettämisestä tuntuu helvetilliselle. Siitä, miten toisesta on tullut niin rakas, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa yhdessä. Samaan suuntaan. Tiiminä. Ja miten isoista asioista tänä vuonna on jo selvitty! Yhdessä. Meitä kumpaakin pelotti, miten tämä menetys vaikuttaa meihin. Minä pelkäsin sitä, että Kumppani pakkaa tavaransa ja lähtee. Kumppani pelkäsi sitä, että minä suljen hänet ulkopuolelle. Kumppanin tavarat ovat edelleen kaapeissa. Kumppani on edelleen sisäringissä. Kummankin pelko oli turha. Aina ei tarvitse käydä huonosti. Jos tässä oli jotain hyvää, niin se, että olemme oppineet puhumaan enemmän. Luottamaan toisiimme. Meihin. Siihen, että meitä kannetaan kuitenkin.

Menetys tekee kuitenkin kipeää. Kummallekin. Se saa tarttumaan hellemmin kiinni toisesta, sanomaan ääneen syvimpiä ajatuksia, toiveita ja haaveita. Se opettaa paljon.

Elämästä.

Meistä. 

Ja välillä on helpompi hengittää. Ihan vähän, mutta kuitenkin helpompi. 

Kommentit (1)
  1. Ihana teksti. <3 Et usko, miten paljon juuri tänään sain voimia siitä, että tekin jaksatte ja haluatte toivoa ja siitä, ettei pelolle voi antaa valtaa. Kiitos tuhannesti!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *