Jahans, mites nyt? Mites nyt tästä eteenpäin? Mitä nyt tapahtuu?

”Täällä olisi vielä tämä yksi alkio pakkasessa, jospa se..” yritti hoitaja klinikalta.

Ei. Sitä ei minuun laiteta. Minuun ei enää koskaan tukita yhtään mitään, mitä sinne ei luonnostaan kuulu. Vaimo saa luvan astua tässä vaiheessa remmiin ja pitäisi tutkia onko sen kropassa jotain estettä.

Jos on, en tiedä mitä sille alkiolle pitäisi tehdä. Joku toinen tarrautuisi kai vielä viimeiseen oljenkorteen, mutta itse voin pahoin edes ajatuksesta, että joudun vielä kerran aloittamaan sen piikitys- ja pillerirumban. Kävelemään heikoilla jäillä ja elämään joka sekunti omaa kroppaa kuulostellen.

Ei.

Ei ole sen arvoista. Haluan jo jatkaa elämääni ja elää kuin ennen. Ilman, että joudun miettimään onko foolihappoa saatu tarpeeksi ja muistinko ottaa sen ja sen lääkkeen. 

Toki tämä on masentavaa. Toki ahdistaa. Olin kuvitellut, että tässä käy toisin. Kaikillahan käy. Lääkärikin on niin toiveikas. Oli, siis. Kaikillahan on vaikeaa. Mutta kyllä se siitä, ainahan se siitä. Paitsi tällä kertaa. Poikkeus vahvistaa säännön.

Olen maistellut lausetta päässäni koko viikonlopun monta kertaa päivässä: en saa koskaan lasta. En tule koskaan olemaan raskaana. Ne mielikuvaharjoittelut kasvavasta mahasta ja sisälläni liikkuvasta vauvasta jäävät vain mielikuvitukseksi.

Keskityn nyt siihen hyvään, joka alun perin sai minulta karvat pystyyn pelkästä raskausajatuksesta:

– saan pitää vartaloni itselläni

– saan pitää yöuneni itselläni

– emme joudu vääntämään ja pakottamaan aikaa parisuhteelle, sillä välissä ei ole ketään sitä estämässä ja huutamassa öisin 

– saan pitää ruhtinaallisen ison työhuoneeni

– säästyy rahaa ja aikaa, hermoja ja vaivaa

– saan miettiä uraani rauhassa

– en joudu tappelemaan uhmaikäisen kanssa, en joudu katselemaan murkkuikäisen taisteluja

– en joudu imettämään (hyi olkoon)

– minun ei ole pakko tehdä enää mitään mitä en tahdo