Hormonilääkitys aloitettu jälleen. Kuukautiset alkoi sopivasti loppuviikosta viime viikolla, joten ultraa ei tarvinnut lähteä sorkkimaan viikonlopulle. Sain ajan ensi maanantaiksi ja sitten katsotaan millä lääkityksellä lähdetään pakastealkion siirtoa jatkamaan. Alkoita on pakkasessa vielä reilusti, mutta lääkäri suositteli niiden jatkoviljelemistä viisipäiväisiksi ja kaikki normaalisti kehittyneet pakastettaisiin tämän jälkeen uudelleen. Mikäli pakastettavaa on. 

Tämä nykyinen lääkitys ei onneksi aiheuta kummoisia sivuoireita, toisin kuin muut myrkyt mitä kehoonsa on joutunut vuoden aikana laittamaan. Letrozolea käytetään kuitenkin pääsääntöisesti rintasyöpälääkkeenä, sillä se estää estrogeenin kasvua elimistössä. Lapsettomuushoidoissa lääke taas parantaa ilmeisesti limakalvon muodostumista ja kasvattaa myös munasolujen määrää. Tässä kierrossahan munasoluilla ei ole sinänsä mitään merkitystä, koska kohtuun siirretään jo valmiiksi hedelmöittynyt alkio. Ainut huono puoli tässä lääkkeessä kuitenkin on, että se aiheuttaa vaihdevuosioireita. Näin talvella hikoilu on ihan siedettävää, mutta kesällä se oli aika tuskallista.

No mutta, jouluna aattoiltana viimeinen tabletti ja sitten vain odottelemaan mitä maanantaina päätetään lääkärin kanssa jatkosta. On kuulemma erilaisia vaihtoehtoja, joilla voidaan ylläpitää keltarauhashormonin määrää kehossa ja siten siis parantamaan limakalvon ylläpitämistä. Osassa lääkityksistä on vain se huono puoli, että raskauden onnistuessa niitä joutuisi käyttämään raskausviikolle 10. asti. Tuo kyseessä oleva lääke laitetaan alakautta ja se on aikamoista mäskäämistä, mutta ”mitäpä sitä ei lapsen eteen tekisi”?

Huoh. Tuo lause kuulostaa omaan korvaan jo niin irvikuvalta. Niin mitäpä sitä ei tekisi. Mitäpä sitä ei olisi tehnyt viimeisen vuoden aikana ja kaikki täysin turhaan. Syön terveellisesti, en polta, liikun säännöllisesti, hormooniarvoni ovat oppikirjaluokkaa, kilpirauhasarvo normaali lääkityksen avulla, en ole ylipainoinen, stressin määrä on minimoitu, juon alkoholia mutta en hoitojen aikana jne. Inseminaatioiden aikaan olen levännyt ja jopa kirjaimellisesti makoillut inssin jälkeen pari tuntia, jos vain mahdollista.

Kaiken olen tehnyt, mitä on ollut mahdollista tehdä. Eikä siltikään ole tuloksena kuin kipua ja verenvuotoa. Sen vuoksi en osaa enää edes innostua tästä kierrosta. Syön lääkkeeni ja teen niin kuin käsketään, mutta olen jo luovuttanut. Kyllä minusta äiti vielä tulee, joskus, mutta haave biologisesta äitiydestä on jo haudattu aikaa sitten. Meidän tapauksessamme on vielä yksi oljenkorsi, sillä meitä on kaksi naista. Jos tämä kierto epäonnistuu, lähdemme yrittämään jäljellä olevien alkoiden kanssa puolisollani, sillä adoptio tuskin tulee olemaan meidän aikana vielä mahdollista vaikka lakialoite onkin näennäisesti hyväksytty.

Suoraan sanottuna en tiedä yhtään kuinka raskasta se olisi, että näkisin vaimollani vatsan kasvavan. Toisaalta se tuntuu ihanalta ajatukselta, että siellä olisi minun alkioni, koska silloin siinä lapsessa olisi meitä molempia omalla tavallaan. Toisaalta taas se varmasti tuntuisi epäonnistumiselta, ettei minun kehoni, näennäisesti ja kliinisesti virheetön, osannut saada aikaan raskautta. 

Mutta turhaapa näitä on nyt jossitella ja miettiä. Päivä kerrallaan ja mietitään asioita sitten, kun niiden aika on.

Töiden takia on tullut mietittyä paljon omaa historiaa ja juuria viime aikoina. Pyysin äidiltä hänen ja isän nuoruuskuvia, jotta voisin digitoida niitä itselle. Isä kuoli, kun olin pieni, joten koko henkilö koostuu muistikuvissani vain äidin kertomuksista ja niistä kuvista.

En ollutkaan vuosiin selannut niitä albumeita, joten tuntui niin erikoiselta katsella niitä vanhempana, kuin mitä isä oli kuollessaan. Nibba nabba kolmikymppinen pojanroikale, joka kuvissa pelleilee ja hölmöilee kavereidensa ja veljiensä kanssa, autenttisissa 70-luvun maisemissa ja vaatetuksissa. Hassuinta kuitenkin on, kun pystyy näkemään niissä kasvoissa omansa. Peilikuvana. Nykyaikana digikuvien myötä pystyy ottamaan ja säästämään vain niitä ”onnistuneita” otoksia, eli ei niitä silmät puolitangossa olevia tai muutoin kesken jääneitä ilmeitä. Kinokameralla nekin säästettiin ja laitettiin albumiin. Ylivalottuneet heitettiin ehkä pois, jos niistä nyt ei oikeasti enää selvää saanut. Otin itsekin paljon muksuna kuvia, joten näen isän kuvissa juuri niitä samoja ilmeitäni.

Kuulen aina isän puolen sukulaisiltani miten muistutankaan isää. Miten nauraa röhötänkin lujaa ja korkealta samalla tavoin. Jotenkin geneettistä se on, koska en kai nyt ehtinyt nauramisen tapaa oppia parivuotiaana. Väkisinkin ryhtyy miettimään mitkä luonteenpiirteet sitä itse siirtää eteenpäin. Puolikas geneettisestä perimästä tulee jostain Tanskan maalta, koska meillä ei naisparina ole mahdollisuutta yhteiseen geneettiseen jälkeläiseen, vaikka kuinka peittoa ilokseen heiluttelee. Millainen tyyppi sieltä oikein tulee? Sitten kun tulee. Jos tulee. Ehkä tulee. Keneltä se näyttää?

Ihmiset yleensä hyväätarkoittavasti usein kommentoivat pienen vauvan piirteitä, kuinka hän ”muistuttaa niin isäänsä/äitiään”. Mitenköhän sitten siinä tapauksessa, kun oma puolisoni on lapsen kanssa jossain kahdestaan ja heillä ei ole mitään yhteistä geneettistä materiaalia? Puolison mukaan se ei häntä haittaa, eikä hän ole sellaisesta kiinnostunut. Ei kuulemma koskaan katso kenen näköinen kunkin muksu on. Itse taas olen kasvanut siihen koko ikäni, että kannan isän perintöä mukanani. Peilikuvassani.

* Vaikka kovastihan tuota väittävät, että kaksi naarashiirtä on saatu jatkamaan sukua.