Ajatuksia koti-ikävästä maailmalla
Kuva viime vuoden läksäreiltäni ennen Perua <3
Mitä käy, kun ikävä yllättää maailmalla? Kun läheiset ovat tuhansien kilometrien päässä, eikä tule näkemään ketään heistä kuukausiin? Kun ei voi vaan helposti piipahtaa Suomessa, koska etäisyyttä on 10 000 kilometria?
En ole aktiivisesti tuntenut koti-ikävää viimeisten kuukausien aikana, koska olen koko ajan menossa ja viihdyn Johannesburgissa. Myönnän silti, että pieni Suomi-ikävä iski erityisesti juhannuksena, kun seurasi muiden menoja somen kautta. Tämä oli minulle kummallista, koska en ole koskaan viettänyt ”perinteistä” juhannusta. Silti tuntui pieni kutina ja harmitti, ettei ollut tuolloin Suomessa.
Ikävä ei johtunut kesähelteiden, mökkiloman tai vuoden pisimmän aurinkopäivän missaamisesta. Se johtui siitä, että kaikki ystävät olivat kerääntyneet yhteen, kun olin itse kaukana jussihuumasta.
Vaikka olen asunut kymmenvuotiaaksi Belgiassa, sittemmin puoli vuotta Perussa ja nyt nelisen kuukautta Etelä-Afrikassa, en ole ollut näin yksin koskaan. Ikävä läheisimpiä ystäviä kohtaan kasvaa järkyttäväksi kun koen välillä, etten edelleenkään tunne ketään kovin hyvin Etelä-Afrikassa. Näin käy välillä viikonloppuisin, kun mulla ei ole suunniteltua ohjelmaa. Kavereita kyllä löytyy, mutta onko heistä bilekavereista enempään? Liiketapaamisissako minä uusiin ystäviin tutustun? Ketä nyt tapaisin viikolla kahvin merkeissä ihan vain chillailleksemme ja juoruillaksemme?
Tulin tänne, koska minulle tarjoutui lähtöön sopiva tilaisuus, ja neljä kuukautta on jo nyt opettanut minulle hirmuisesti. Välillä yksin oleminen harmittaa, sitten taas ei ollenkaan. Olisi hyvin erilainen kokemus, jos olisin tullut tänne vaihtarina tai jonkun ihanan miekkosen kanssa. Olen täällä töissä, ja vapaa-ajalla teen mitä haluan ja kuljen missä kuljen, mikä on kaikkiaan hyvin kasvattavaa. En oppisi itsestäni läheskään niin paljon, jos olisin tullut tänne jonkun kanssa. Yksin palloilu on ollut minulle hirvittävän arvokasta. Sitä kohtaa ittensä ja omat ajatuksensa ihan uudella tavalla.
Tuntuu, että seitsemän kuukautta ulkomailla on samalla lyhyt ja pitkä aika. Ikävöin Suomeen esimerkiksi sitä syystä, kuinka helppoa siellä kulkeminen on, ja ikävöin minulle tärkeimpiä ihmisiä, jotka siellä pyörii. Toisaalta taas haluaisin viettää enemmän aikaa etelä-afrikkalaisen arkeni parissa enkä tunne, että näen ympäristöä tässä ajassa tarpeeksi. Ristiriitaisesti koen ja ehkä pelkäänkin, että tulen Suomeen palatessani taas pian kaipaamaan muualle. En luonteeltani osaa tyytyä helposti, enkä tiedä, olenko kokonainen missään. Vaikka olen mielestäni hyvin suomalainen, en ole ehkä omimmillani Suomen ympäristössä.
Ainakin tällä kertaa elän Keski-Euroopan ajassa, ja on helposti mahdollista pitää yhteyttä ihmisiin, kun ikävä iskee. Ja on minulla täällä niitä ystäviäkin, vaikkei siltä aina tunnu. Viikonloppuni ovat olleet superhauskoja, ja olen viettänyt niitä huikeessa seurassa. Pienenä muistutuksena vaan koti-ikävän iskiessä – ei saa käyttää kokonaista sunnuntai-iltaa vanhojen valokuvien selailuun, ellei nenäliinapakettia ole lähettyvillä (mun eilisillan turvonneet silmät…).
Onneksi olen ehkä yksin, mutta en ole yksinäinen.
//Sometimes I feel incredibly home sick when I think that I don’t know anyone that well in SA. This happens to me at times on weekends when I haven’t got anything planned, although I’ve always ended up doing something spontaneous in great company. Even though I’ve lived in Belgium and Peru this is the first time ever that I am experiencing this change of scene on my own and it makes me think of home more often. Seven months in South Africa is at the same time a very short and a long time – I wish I could see my friends back home but I also wish to spend more time in the country.
Pus