Onko aina pärjättävä omillaan ?

IMG_1022.jpg

Edellisessä postauksessani kirjoitin siitä, kuinka olen nauttinut elämästä myös köyhänä opiskelijana. Olen päässyt säästämään tuilla ja kesätöiden varoilla, mutta kommentit kirjoitukseen saivat pohtimaan mentaliteettia, joita me suomalaiset ylläpidämme. Miksi paheksutaan, jos joku elää isin, kumppanin tai valtion tukemana? Onko aina hyväksi, että meitä kasvatetaan ajatusmalliin että yksin on pärjättävä ja kotoa muutetaan heti täysi-ikäiseksi tultuaan? Tekeekö se hyvää, että kehutaan avoimesti omillaan pärjääviä itsenäisiä tyyppejä ja arvostellaan kriittisesti heitä, jotka joutuvat pyytämään sponsorointia?

Monesti minua luullaan ulkomailla vanhemmaksi kun kerron, että olen asunut jo useamman vuoden omassa kämpässä ja elän omilla varoillani. Näin koska muualla kuin Suomessa eletään kotona pidempään, eikä Etelä-Euroopassa turhaan elä stereotypia kotona lorvailevista mamman pojista. Vaihdon aikana me suomalaiset olimme ainoita, jotka emme saaneet vanhemmiltamme rahallista tukea kuukausittain. Jopa raskaana oleva kolmekymppinen perulaisopettajani oli vasta muuttanut yhteen aviomiehensä kanssa. On poikkeuksellista ja onnellista, että pystymme elämään Suomessa niin hyvin ja itsenäisesti jo nuoresta pitäen. Kiitos verojen maksamisen, meille kaikille on tarjolla hyvä ja tasavertainen koulutus sekä terveydenhuolto, ja meillä on mahdollisuus tavoitella haluamaamme elämäntyylia lähtökohdista riippumatta. Opiskelijat eivät maksa, vaan tulee maksetuiksi opinnoista ajallaan.

Silti, yksin on pärjääminen voi olla hankalaa ja tehdä onnettomaksi. Yhtäkkiä kun vastuu siiretään täysin sinulle, voi tilanne ahdistaa ja yksinäisyys yllättää. Suomi on maailmalla ainoita maita, missä kuuluisaa pappa betalaria ei  katsota yleisesti hyväksyttävästi tai ihan vaan normaaliksi. Maailmalla vanhemmat sponsoroi jopa yliopisto-opinnoissa, jotka voi maksaa tuhansia euroja.

Tuilla ja pienipalkkaisena pystyy valinnoistaan riippuen elämään kohtuullisesti ja jopa hyvin joustavasti. Silti erityisesti pääkaupunkiseudulla eläminen missä tahansa elämäntilanteessa on kallista. Miksi emme voisi asua kotona vanhemmilla pitempään tai muutaisimme yhteen kämppiksen kanssa? Vaikka itsenäistyminen nuorena katsotaan hyväksi, niin mitä jos rikkoisimme tuota kaavaa? Onko pakko päästä muuttamaan omilleen kun siihen on tarpeeksi varaa, näin karsien monista muista menoista jopa yksinäisyyden uhalla?

Kaikki eivät voi eivätkä halua jäädä vanhempien nurkille täysi-ikään mennessä, mutta kimppakämpässä asuminen on silloin sopiva vaihtoehto. Samalla kun säästää vuokrissa saa bonuksena toisesta seuraa, ei tarvitse siivota yksin ja aina on joku joka tulee hakkaamaan selkää kun meinaa tukehtua viineriinsä. Kun on oma huone niin pääsee sinne rauhoittumaan. Miksi meillä sitten elää vielä mentaliteetti, että yksin on pärjättävä ja että priimatavoite on muuttaa mahdollisimman pian omaan kämppään kun pystyy? Onko kyse vain virran mukana menemistä ja näytön antamisesta muille, vaikka olisikin sen takia stressaantunut ja onneton?

Ja vielä siitä elämisestä toisen tukemana. Miksi ihmisisistä tulee niin kriittisiä, kun kuulevat jonkun  matalapalkkaisen leidin elävän rikkaamman puolisonsa rahoilla tai nuoren viilettävän vanhempiensa rahoilla? Jos se on elättävälle osapuolelle ok, onko se sinulta pois että tämä henkilö pääsee toisen tukemana elämään itsensä näköistä elämää? Onko ruoho oikeasti vihreämpää aidan toisella puolella, ja siksi kateudessaan täytyy pistää negisasenne päälle?

Yhdessä asumisella ja muiden apuun tukeutumisella voi elää onnellisemmin. Pitemmän aikaa kotona elämisellä ja kämppisasumisella voisi olla suuri vaikutus ihmisten yleiseen terveyteen ja hyvinvointiin – yksinäisyyteen ja masennukseen. Yksin ei tarvitsisi elää vanhuksenakaan, vaikka se onkin yleisoletus. Jos joku pääsee matkustelemaan koska on saanut tukea siihen vanhemmiltaan tai puolisoltaan, tai on vaikka nostanut opintolainaa kun on kerrankin tullut tilaisuus lähteä matkaan ajallisesti, onko siinä jotain väärää? Kärsitkö aidosti itse johtuen toisen ”kohtuuttomasta ja koreilevasta” elämäntyylistä?

Kieltämättä aikaisin itsenäistymisessä ja omillaan pärjäämisessä on hyvätkin puolensa. Opimme itse pyykkäämään, tekemään ruokaa, hoitamaan talouttamme ja kasvattamaan muksumme paremmilla lähtökohdilla, kun olemme oppineet tarpeelliset elämisen taidot aikaisin. Meidät kasvatetaan Suomessa arvostamaan työntekoa ja rehdistä duunista ansaittua palkkaa, ja rahan pitäisi jokainen saada käyttää haluamallaan tavalla. Ei pitäisi joutua nöyristelemään ja jättää asioita tekemättä vain koska pelkää aiheuttavansa toiselle huonoa mieltä. Ei pitäisi joutua puolustautumaan, jos tulee elätetyksi ja kaikki osapuolet ovat tilanteeseen tyytyväisiä.

Toivottavasti kirjoitus saa ajatukset pyörimään ja pohtimaan ajatusmallia siitä, ettei lainaa eikä tukea toisilta pitäisi ottaa vastaan. Paljon kysymysmerkkejä näin viikonlopun pähkäilyksi.

 

//In Finland it is more than normal that young people move away from home by their 20th birthday and it is assumed that you can stand on your own immediately you’re an addult. Then again working meanwhile studying meanwhile trying to live life to the fullest can be a great struggle and can make you stressed and depressed. Do people really have to move to their own apartment as soon as possible and especially, move alone without a flatmate? In addition to saving money, there are also other benefits on living with someone: you have company, you can clean up the house together and there’s someone save you from choking. And does it really matter if someone is being supported by their parents or companion? Is it just jealousy or are you really offended by someone living happily on someone else’s money?

 

Pus

Kommentit (5)
  1. Olen itsekin miettinyt tätä toisinaan. Itse en häpeä pyytää tarvittaessa vanhemmiltani apua (en tarkoita pelkästään rahallista), koska toivoisin itsekin että oma lapseni tulevaisuudessa pyytää apua tarvittaessa. Olisin surullinen jos saisin tietää ettei hän ole kehdannut pyytää apua meiltä, vaikka olisi sitä tarvinnut.

    Olen myös itse asunut yksin, ja jostain syystä kämppiselämä ei tullut tuolloin edes mieleen. Mielestäni on tyhmää että on jotenkin muka noloa asua vanhemmillaan vielä täysikäisyyden jälkeen. Ainakin oma isäni säästi rahaa ja muutti 25-vuotiaana äitini kanssa yhteen suoraan. 😀

    Kyllä minun mielestä apua saa pyytää, turha se on yksin räpiköidä jos apua olisi tarjolla. 🙂

    1. Sitä just pohdin et on must aika hassuaki kuinka monella se ykkönen on oma kämppä asap 😀 et pitää muuttaa omaan asuntoon vuokralle tai vaikka sitte sijotusasuntoo mut ja sit valitetaa ettei oo varaa joihinki muihin asioihin koska vuokra jne. Kun voisi toisaalta jakaa kulut kämppiksen kaa, hmm…

      Juteltiiki taannoin tosta just et se et pyytää apuu vanhemmiltaan voi hyvinki olla myös muuta ku rahallista tukee. Musta yhtälailla kuten vanhemmat on käyttäny suhun aikaa ja vaivaa nii se pitäs myös osata antaa myöhemmin takasin myös heidän ikääntyessään ja toivottavasti sama mentaliteetti tarttuis sit joskus omiin kakaroihin 🙂

      1. Totta, kyllä sen pitäisi toimia myös toisinpäin. 🙂

      2. ”Kun voisi toisaalta jakaa kulut kämppiksen kaa, hmm…”

        Tai ehkä nämä ihmiset on tehnyt hyöty-haitta-analyysin, ja todenneet että mieluummin maksavat enemmän asumisesta kuin ottavat sen (vaikka pienenkin) päivittäisen lisästressin, joka tulee tuntemattomien tyyppien kanssa asumisesta. Joo, olisihan se ihana jos kämppisten kanssa bondattaisiin ja yhdessä pidettäisiin hiustenletitys-viininjuomis-iltoja, mutta ei se käytännössä ihan niin toimi, varsinkin jos ei asu kaveriensa kanssa, vaan ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa (kuten esim. HOASin kämpissä, joissa kämppikset arvotaan) joiden kanssa asuu vain rahan säästämisen takia.

        Itse asuin 10 vuotta elämästäni (eli yhden kolmasosan) kämppisten kanssa, ja vaikka kaikki oli ihan kivoja ja tulin toimeen kaikkien kanssa (paitsi yhden, jolla oli ihan oikeasti joku hoitamaton mielenterveysongelma), niin olen nyt niin jumalattoman onnellinen siitä, että on vihdoin ja viimein varaa asua yksin. Saa käydä vessassa ja laittaa ruokaa silloin kun haluaa, eikä silloin kun kylppäri tai keittiö on vapaana. Muistan parikin kertaa, kun piti pidätellä ripulia kunnes kämppis tulee pois suihkusta, ei ollut ihan sen kulujen jakamisen arvoista.

        1. Silloin kun on varoista kiinni, en menis kitkastelemaan. Myönnettäköön, ettei se oo silti aina mikään unelma asua kämppiksen kaa, kuten ei oo myöskää aina se kotona vanhemmillaan asuminen oli minkä ikänen tahansa.

          Mielelläni kans jos mulla on varaa nukun mielummin airbnb-kämpillä itsenöisesti kun kaverin sohvalla. Samaten joskus on kiva vaan viettää omaa aikaa. Joskus kans itellä päätyny yhteiselo ekan kämppiksen kaa aika ikävissä merkeissä ja siitäpä hyytyi hyvä ystävyyssuhde! Samaten kans tääl Joburgissa, olenko nyt kerran tai kaksi mennyt kämppiksen kanssa ulos syömään.

          En itseasiassa osaa sanoa tarkalleen, mutta uskon et bestiksen kaa ei kandee muuttaa yhteen. Mitäs sit ku on odotuksia ja sit törmöillään srjessa ku toisen tottumukset on nii erilaisia? Sekää ei aina idyllistä. 

          Huh – kolikolla on kaikessa kääntöpuolensa

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *