Tämä viikko on ollut harvinaisen stressaava. Mitä siis tapahtuu sen jälkeen, kun puhelin ja lompakko varastetaan Etelä-Afrikassa? Minäpä kerron teille tarinan viime päivistäni, kun varkaus sattui keskellä pahimpia työkiireitä ja juuri ennen festareita Swazimaassa.

Tiistai-iltana laukkuni lähti kävelemään parissa sekunnissa kun silmäni välttivät, eikä kukaan ystävistäni huomannut mitään, vaikka he seisoivat vieressäni. Laukussa oli puhelin, kamera, korkokengät, lompakko, käyntikorttini, työmateriaalia, työavaimeni ja kotiavaimeni. Lompakossa oli käteisen ja pankkikortin lisäksi ajokortti, opiskelijakortti, salikortti ja junakortti.

Juuri tuona tiistaina minulla oli harvinaisen paljon tavaraa mukana, mikä johtui työviikostani. En ollut toimistolla melkein ollenkaan, mutta olen pyyhältänyt töiden puolesta ympäri Johannesburgia ja Pretoriaa aamuseitsemästä lähtien joka päivä, ja palannut vasta iltamyöhään kotiin, ilman aikaa käydä pankissa, soittaa järjestelyhommista Suomeen, ostaa uutta puhelinta, ynnä muuta. Viikko oli poikkeuksellisen kiireinen, ja ikävä ajankohta ylimääräiselle vastoinkäymiselle. Töiden puolesta oli erityisen epäkäytännöllistä, että puhelimeni varastettiin juuri tällä viikolla. 

Johtuen puhelimen ja junakortin puutteesta, olen ollut riippuvainen kämppikseni Simonin kyydeistä. Hän myös haki minut tiistai-iltana 20 kilometrin päästä kotoa iltakahdeksan jälkeen, viedäkseni minut saman tien ryöstön jälkeen poliisiasemalle. Ja siitä vaikeudet jatkuivat.

Poliisiasemalla minua ei palveltu, koska en tiedä puhelimeni ja kamerani sarjanumeroa. Olenko ainoa, joka ei säilytä niitä pikkupapereita, mihin ne kirjataan? Missä niitä koskaan kysytään? Joka tapauksessa tunsin itseni erityisen tyhmäksi, emmekä saaneet tiistai-iltana mitään aikaiseksi asemalla, joten lähdimme kotia kohti take-awayn kautta. Halusin tarjota Simonille safkat hänen avustaan, ja aioin maksaa toisella kortilla jota säilytin kotona tallessa, ja jonka Simon oli tuonut mukanaan minut hakiessaan.

Noh, seuraava haaste matkaan. Raflassa tajusin unohtaneeni tallessa olleen pankkikorttini pinin, koska en ikinä käytä kyseistä korttia. Piniä pidin tallessa hävinneen puhelimeni muistiinpanoissa. Mutta hei – korttiahan voi käyttää jos ohittaa pinin ja näyttää passilla henkilöllisyyden, eikö? Näin ainakin Euroopassa! Ja kyllähän pankkien pitäisi antaa nostaa rahaa tällä keinolla! Voihan korttia käyttää, kun höylää korttia ja allekirjoittaa ostoksensa!

Vaan pankissa minulle kerrottiin, että viime vuonna lopetettiin Etelä-Afrikassa varojen nosto tileiltä korttia ja passia näyttämällä, johtuen turvallisuusriskeistä. Lisäksi harvassa paikassa on enää niin vanhoja kassapäätteitä, jotka antaa myydä kortillani pelkästään höyläämällä.

Käytännössä mulla oli siis kortti, jota ei voi käyttää.

Ilman korttia – ei rahaa, ei mahdollisuutta uuteen puhelimeen, eikä mahdollisuutta liikkua. Simonin kyydit olivat alussa turvani, kunnes onneksi pääsin liikkumaan Uberillä Simonin lainaamalla padilla. Rahaa vaan ei ollut käyttää normaaliin elämiseen.

Siten rakkaat vanhempani, jotka ovat joutuneet olemaan hereillä yömyöhään kun vasta yhdentoista maissa olen päässyt heille soittamaan, yrittivät auttaa, ja lähettivät rahaa Western Unionin kautta. He lähettivät tarpeeksi massia, että pääsisin elämään siihen asti kun he tulevat tänne parin viikon päästä, jolloin myös tilaamani uusi pankkikortti ehtisi heidän mukaansa. Haastetta tosin vielä riitti, kun lähimmän Westernin avattua perjantaina paikan päällä minulle kerrottiin, että vaikka minulla on näyttää passini ja työsopimukseni sekä varojen nostoon vaadittavat koodit ja salasanat, en saa nostaa rahaa ilman virallista asuintodistusta. Minä, joka asun alivuokralaisena.

Siis anteeksi, mitä??!!!

Piru vieköön selvitimme asiaa Simonin kanssa, joka taas joutui tulemaan pelastamaan minut pulasta. Saatoin ehkä jopa tirauttaa muutaman turhautuneen kyyneleen toimiston siivoojan edessä (joka tiesi tuoda kokouskeksiä lohdutukseksi), kun mikään ei tuntunut sujuvan. Onneksi lopulta, yli kuuden tunnin ja yhdeksän eri pankkikäynnin jälkeen sain rahat, ja onneni kääntyi. Ostin uuden simin ja Simon löysi minulle uuden puhelimen superhintaan. Ladattuani puhelimen viime päivityksestä löysinkin kaikki vanhat muistiinpanoni, jossa oli tallessa muun muassa pankkikorttini pin-koodi. Ihmettelen edelleen, miten en saanut iCloudista koodia kiskottua koneella, mutta nyt voin lopulta elellä taas suht normaalisti, kunhan saan vielä hoidettua poliisi- sekä vakuutusasiat.

Valitettavasti säädöstä johtuen kauan odottamani Bushfire-festarit jäävät multa välistä. Ystäväni lähtivät jo eilen Swazimaahan, mutta en voinut millään liityä heidän seuraansa ilman rahaa tai puhelinta keskellä tällaista sotkua. Yhtenä varaideana viikonlopun pelastamiseksi oli lähtö bussilla Swazimaahan lauantaiaamuna, mutta kyydit olivat kaikki täynnä. Ketuttaa, koska Swazi-bileet ovat kuulemma aivan huikeat, ja nyt kököttelen kotona nuolemassa näppejäni. 

Mutta kuten aina on tapana, asiat järjestyy. Ensi viikolla koko fiasko on jo toivottavasti historiaa, mutta huh mikä viikko! Yritän keksiä itselleni jotain hauskaa ohjelmaa, jotta koko homma unohtuu. Onneksi on vakuutukset ja hyvät ystävät apuna <3

Pus