Empaattinen vai sympaattinen?
Muistan hetkiä lapsuuteni kouluajoilta, kun luokassa etsittiin syyllistä. Kuka on piirtänyt vessan seinään? Kuka on varastanut luokkakaverilta kynän? Nämä olivat pieniä, mutta silloin niin suuria tapahtumia arjessa. Muistan, kuinka kurkkuani alkoi kuristaa ja vatsaa vääntää. Tiesin, etten liittynyt tapahtumiin mitenkään, mutta tunsin silti syyllisyyttä ja näytinkin varmasti penkissä vääntelehtiessäni syylliseltä tapahtumiin. Sijaiskärsin tiedostamattani tilanteessa, vaikka siihen ei ollut mitään perusteita.
Myöhemmin nuoruudessani samankaltainen oireilu jatkui. Tunsin vahvasti milloin missäkin tilanteessa, oli se sitten ystävän epäonnistuminen kokeessa tai perheenjäsenen huono päivä. Oloni tuntui kurjalta ja omasta hyvin menneestä kokeesta iloitseminen oli lähes mahdotonta. Saatoin vaihtaa mielialaani lennosta ja lähteä mukaan kiukutteluun, kun olisin puolestaan voinut yrittää piristää perheenjäsentä ja tehdä päivästä paremman.
Kirjoitan usein työhakemuksiin olevani empaattinen. Olen aina luullut, että empatia, kyky eläytyä toisten ihmisten tuntemuksiin ja elää niissä vahvasti mukana, on ollut vahvuuteni. Vaikka koen välillä henkisesti raskaana muiden ihmisten auttamisen ja heidän iloissaan sekä suruissaan mukana elämisen, koen kuitenkin olevani hyvä ja ymmärtävä ystävä. Olen ylpeä siitä, että minuun luotetaan ja olen useille niin tärkeä, että saan jakaa elämän hyvät ja huonot hetket heidän kanssaan. Olen aidosti onnellinen ystävieni puolesta heidän ollessaan onnellisia ja ahdistun niin, että en meinaa pystyä olemaan ja elämään, jos jollakulla on huolia ja murheita. En yleensä tunne kateutta, tai muita vastakkaisia tunteita, vaan riipun vuoristoradassa mukana korkeuksissa ja alamaissa, kokien samoja tunteita muiden kanssa.
Tätä asiaa enemmän pohtiessani, aloin googlettelemaan empatiaa. Löysin Riina-Maija Metson kaksi vuotta sitten Annassa julkaistun tekstin ”Tiedätkö, miten empatia ja sympatia eroavat toisistaan? Näin kehität myötätuntoasi”, ja koin valaistumisen. Apua, enhän minä ehkä olekaan empaattinen, saatankin olla sympaattinen samaistuja. Heikkilä erottelee empatian ja sympatian toisistaan sillä, miten ihminen suhtautuu toisen ihmisen vaikeisiin tilanteisiin. Empaattinen ihminen ymmärtää toisen tunteen ja pystyy asettumaan toisen rooliin neutraalisti. Hän pystyy toimimaan myötätuntoisesti ja keksimään ratkaisuja tilanteeseen. Sympaattinen ihminen taas ”hulahtaa” toisen tunteisiin ja ajatuksiin passiivisesti samaistuen. Hän sukeltaa täysillä mukaaan voivotellen.
”Empatia on tärkeää esimerkiksi hoitotyössä”, sanoo Heikkilä. En ole itse hoitoalalla, mutta oma työni liippaa monilta osin läheltä. Olen ihmissuhdealalla, jossa työskentelen päivittäin erilaisten ihmisten kanssa, joilla on todella suuriakin vaikeuksia, haasteita sekä surua elämässään. Olen aina kuvitellut, että empatiakyvystä on hyötyä tällä alalla ja ilmeisesti olen päätellyt oikein. Empaattinen ihminen kun kykenee tarkkailemaan tilanteita niitä avarakatseisesti ymmärtäen ja niihin ratkaisuja hakien. Olen kuitenkin ihmetellyt, miten usein tapaukset menevät ihon alle, eivätkä päästä minua käsistään iltaisin ja vapaapäivinä. Olen ”hulahtanut” niihin usein niin syvälle, että olen jopa lamaantunut kaikesta huolesta ja epätoivosta, vaikka olenkin tietysti työroolissani myös parhaani mukaan yrittänyt keksiä ratkaisuja. Luulen, että tämä on yksi iso syy uupumiseeni. Olen usein sympaattinen hulahtaja.
– Johanna Isabella