Miksi kiellän itseltäni onnellisuuden?

Olen viime viikkoina yrittänyt tehdä asioita, joista pidän. Olen miettimällä miettinyt, mitkä ovat niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi ja saavat aikaan hyvää oloa. Olen muunmuassa nähnyt ystäviä, käynyt kuuntelemassa ihanaa Vestaa, testannut uutta hyvää ravintolaa, käynyt lounailla kivoissa paikoissa, käynyt voimistelutreeneissä, päiväleffassa, illanistujaisissa sekä kasvohoidossa. Olen juonut viiniä, syönyt karkkia ja pitsaa sekä hikoillut surua ja häpeää joogamatolle kuumassa salissa. En ole itkenyt enää ihan niin paljoa. Ajoittain olen unohtanut työahdistukseni hetkeksi ja tuntenut nauttivani elämästä.

 

AEFE4BCF-EDE3-48B3-B0F7-CFA7601F2214.jpeg

 

Kaupungilla yksin arkipäivinä kävellessäni minut valtaa kuitenkin usein fiilis, että mitä hittoa teen täällä. Minun pitäisi olla töissä, niin kuin kaikki muutkin ovat. Ei minulla ole oikeutta ”laiskotella” ja nautiskella täällä menemään. Esimerkiksi tänään kahvilan donitsi maistui lähinnä häpeältä. Vilkuilin ympärilleni ja mietin tilannetta, jossa joku tuttu näkisi minut täällä keskellä päivää. Söin donitsin nopeasti ja lähdin kotiin.

Miksi minulla on oikeus olla sairaslomalla, kun jalkani ja käteni toimivat, eikä nenästäkään valu räkä? Mistä tiedän, että kuvittelenko vain tämän kaiken pahan olon ja olenkin vain laiska? Hävettää. Vaikka toisaalta kun mietin itseäni töissä, alkaa taas ahdistamaan. En pysty edes kuvittelemaan miten pystyisin tekemään niitä arkisia asioita taas yhtäkkiä. Painisin samojen asioiden kanssa ilman, että mikään olisi muuttunut. Ajatus tuntuu jopa absurdilta. Tunnen olevani jo nyt henkisesti etääntynyt työstäni ja tuntuu, etten kuuluisi sinne edes enää. Olen jossain välitilassa. En kuitenkaan kuulu muuallekaan, en kuulu mihinkään. Siltä minusta tuntuu. Enkä ole ansainnut nautiskelua, kun olen tehnyt näin itsekkään päätöksen, että olen sairas ja lomalla. Moni ihminen joutuu näkemään minun valintani takia enemmän vaivaa arjessaan ja se hävettää minua aivan suunnattomasti.

 

394B3C6A-57BE-4D9B-B886-7DF65F00AA65.jpeg

 

Ensilumi sataa ja minä vain liukastelen. Elän oman elämäni luistinrataa, enkä enää muista, miten luistellaan. En vain osaa enää, mutta en ole varma onko se edes minun lajini. Järjellä ajateltuna tiedän, että minusta voi tulla vaikka taitoluistelija kun oikein harjoittelen sinnikkäästi. Olen arvokas ja hyvä, vaikka silti kaatuisin välillä. Sydän kuitenkin sanoo, että elämällä on muitakin suunnitelmia varalleni.

– Johannna Isabella

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *