Olen aivan hukassa.

Tältä minusta ei ole tuntunut koskaan aiemmin elämässäni. Olen aina tiennyt, mihin tähtään seuraavaksi. En ole ollut se kympin tyttö, kasi tai ysi on riittänyt aivan hyvin, mikä on ehkä saanut minut uskottelemaan itselleni, etten ole suorittaja. Nyt ensimmäistä kertaa kuitenkin peiliin katsoessani näen uupuneen ja huonosti voivan itseni ja alan vähitellen myöntää, ettei tämä voi jatkua näin. Minähän suoritan omaa elämääni.

Olen aina ollut kova miellyttämään muita. Olen elänyt muiden palautteesta ja hakenut hyväksyntää tekemisilläni. Olen ollut kuulemma järkevä ja fiksu jo päiväkodissa ja isosiskon roolissa se, jonka täytyy nyt vain jaksaa, joustaa ja ymmärtää. Kaveriporukoissa olen ollut positiivinen, tarkkaileva, ”kaikki käy” -tyttö. Jos joku on käytöksellään tai sanoillaan osoittanut, ettei tykkää minusta, on se ollut kriisi. Enkö onnistunutkaan miellyttämään kaikkia? Hyväksyntää kaveriporukoissa on joskus tullut haettua myös typerällä käytöksellä, kuten juoruilemalla ja ulkopuolisia arvostelemalla. Kun omat jutut ja vitsit ei riitä, nauretaan sitten muiden kustannuksella. Ha! Siinäpä vasta keksintö.

Olen painanut kaasua elämässäni niin kauan, etteivät edes ystävien yhtäkkinen selänkääntö yläasteella, epärehellisyys ja petetyksi tuleminen suhteessa opiskeluaikoina tai työpaikkakiusaaminen ole pysäyttäneet minua. Aina on menty eteenpäin ja lisätty kierroksia rattaisiin. Kunnes nyt, aivan yllättäen törmäsin seinään ja pysähdyin. Olen uupunut työhöni, fyysinen ja henkinen jaksaminen ovat nollassa ja yhtäkkiä ennen niin selkeä tie onkin haarautunut edessäni lukuisiksi poluiksi, eikä minulla ole hajuakaan, mihin suuntaan lähteä. Toisaalta, varmaan se, mitä tarvitsisin nyt eniten, olisi pysähtyminen hetkeksi paikoilleen. Haluaisin vilkaista taakseni ja ymmärtää, miksi olen tässä.

Koen jotenkin huvittavaksi, että olen itseni ja ajatteluni kanssa tässä pisteessä 26-vuotiaana. Opiskelut takana, vakkariduuni takataskussa, asuntovelka, järkevä parisuhde ja hurlum hei! Useat varmasti haaveilevat näistä ja tilanteeni kuullessaan miettisivät, että mitäs tuollakin on valitettavaa, olisi tyytyväinen. Ehkäpä juuri häpeä ja pelko kiittämättömyydestä, kuin myös tunne, että on muille ihmisille velkaa (henkisesti siis, vaikka asunto- ja opintolainaa on myös helvetillisesti, heh), ovat sysänneet näitä tunteita liian pitkään eteenpäin. Kaasua on painettu vain kovempaa ja tehty niin kuin muutkin tekee tai niin kuin kuuluisi tehdä, jopa vähän enemmän ja nopeammin. Uskoteltu itselle, että tätä minäkin haluan, tätä kuuluu haluta. 

Ja nyt olen tässä. Ensimmäistä kertaa työterveyspsykologilla käyneenä ja kirjoittamassa ajatuksiani ylös. Kirjoittaminen kuulemma jäsentää ajatuksia ja ehkäpä se auttaa myös minua. Silloin nuorena, kun annoin vielä ajatusten ja haaveiden lentää ajoittain vapaina, haaveilin kirjoittamisesta. Haaveilin aikakausilehtien toimituksesta, valokuvauksesta, artikkeleista, sisustuksesta, muodista, kaikesta kauniista. Päädyin aivan toisaalle. Päädyin alalle, jolla on hyvä työllisyysnäkymä ja järkevät, säännölliset työajat sekä lomat. Kas näin, unohtunut haaveeni on nyt sanottu.

Olen aikoinani lukioikäisenä haaveilijana pitänyt blogia arjestani ja kuvannut sinne Canonin 1000D:llä (kaikilla bloggaajilla oli tämä!) asukuvia, arkea ja bileiltoja kavereiden kanssa. Olen vastaillut hömppäkysymyksiin haasteissa ja lörpötellyt sitä sun tätä. Voisinpa sanoa tuolle lähes kymmenen vuoden takaiselle itselleni, että jatka tätä, ihana Johanna! Älä välitä muiden mielipiteistä tai muiden ihmisten odotuksista sinua kohtaan. Raha tai vakkarityö ei tee sinua onnelliseksi, ainakaan vielä lähitulevaisuudessa. Ennen asettumista aloillesi ehdit vielä kokeilla siipiäsi ja toteuttaa unelmiasi. Töitä ehtii tehdä elämässä niin paljon, että elämäntilanteessa, kun elät vielä vain itseäsi varten, kannattaa ainakin yrittää. Kerranhan täällä vain eletään (olen vihannut näitä ällöttäviä elämänohjeita aina, mutta nyt niissä tuntuu olevan se elämän olennaisin tiivistettynä)!

Huh! Tässä siis lähtökohtani tälle blogille. Tulen varmastikin aluksi käsittelemään näitä ristiriitaisia fiiliksiäni tekstien muodossa, mutta toivon, että saan heräteltyä taas rohkeuteni valokuvaukseen (kameran päivitys tarpeen, krhm…) ja jopa julkaisemaan tekstejä ja kuvia omilla kasvoillani. Toivon, että pääsen tästä itseni ja omien ongelmieni vatvomisesta myös hieman positiivisempien aiheiden käsittelyyn ja kuvaamiseen. Jos eksyt tänne, tervetuloa lukemaan ja keskustelemaan. Tässä jamassa otan enemmän kuin kiitollisena kaiken vertaistuen sekä hyvät vinkit vastaan!

– Johanna Isabella