Olen nyt asunut avopuolisoni ja hänen tyttärensä kanssa täällä Hämeenlinnassa helmikuun alusta alkaen ja olemme tulleet johtopäätökseen, että alan etsimään asuntoa – pelkästään itselleni.

Ollaan avokin kanssa oltu yhdessä pikkuisen vajaa pari vuotta. Ensimmäisen vuoden kumpikin asui tahoillaan eri paikkakunnilla, mutta vietimme aikaa paljon toistemme luona ja teimme suurimmaksi osaksi työtkin etänä. Koska en halunnut Vihtiin muuttaa, eikä oikestaan avopuolisollanikaan ollut mitään siellä ”pidättelemään” hän ja hänen ex-puolisonsa laittoivat talon myyntiin. Siitä lähtien ukon tekele oikestaan muuten asui minun luona Kangasalla, mutta tavarat ja kalusteet olivat vielä entisessä asunnossa, eivätpä ne olisi minun luokseni mahtuneetkaan.

Muistan kun jo tuolloin välillä koin ahdistusta jos ukon tekele (tai nykyinen entinen sellainen) oli luonani pidemmän aikaa, ja varsinkin jos hänen iso koiransa ja lapsi olivat mukana, niin sitä sotkun määrää ja rauhattomuutta. Kuitenkin aina kun sain asunnon siivottua ja vietettyä pari päivää yksin, alkoi ikävä vaivata ja se tavallaan kultasi muistot. Ja olihan meillä toki muuten ihanaa ja mukavaa yhdessä.

Kun sitten sain Hämeenlinnasta töitä, alkoi 60 km työmatka (suuntaansa) käymään raskaaksi ja myös vaaralliseksi, varsinkin talvella pimeän aikaan. Rupesimme miettimään muuttoa tänne, asuihan tytärpuoleni äitikin täällä avokkinsa kanssa, joten lapsenkin kannalta ratkaisu oli järkevä. Poikaystäväni teki suurimman osan töistä etänä ja koronan villiinnyttyä siirtyi täysin etätöihin. Päätimme kuitenkin muuttaa vuokralle, koska emme kumpikaan ole täällä ikinä asuneet, meillä ei asu täällä juurikaan tuttuja – hyvistä kavereista tai sukulaisista puhumattakaan. Lisäksi kummallakin on nämä omat asunnot, eli emme halunneet jäädä kahden asunnon loukkuun, tai periaatteessa kolmen. Minun asuntoni tosin on ollut vuokralla.

Löydettiin aivan ihana asunto ja muutto meni hyvin. Niihin aikoihin aloinkin tätä blogia kirjoittamaan 🙂 Hieman silloin jo muuton yhteydessä kauhistelin tavara määrää, varsinkin lelujen, pelien ja vaatteiden, vaikka niitä monet kerrat lävitse perattiinkin. Onhan minulla itsellänikin tavaraa paljon, mutta sain ne pidettyä kaksiossani suht järjestyksessä.

Olen iän myötä alkanut tulemaan siisteyden ja ylipäätään järjestyksen kanssa entistä ”hysteerisemmäksi” ja jopa voimakkaat äänet ärsyttävät. Toivoisin, että kotona on paikka rauhoittumiselle ja latautumiselle. Tykkään, että kylässä käy vieraita ja minusta on kiva niin sanotusti passata ja emännöidä  porukkaa. Mutta, pidemmän päälle arkisin olen aikalailla erakkoluonne tai vähän niin kuin mummu tyyppinen, eli tykkään pääosin hääräillä itsekseni ja koiran kanssa, tehdä asioita fiiliksen mukaan. Välillä tykkään vain istua vaikkapa kuunnellen radiota parvekkeella ja haaveilla asioista. Kerroin myös jo ennen muuttoa ukon tekeleelle, että tarvitsen aikaa myös yksikseni olemiseen, hän ymmärsi tämän hyvin. Aika nopeasti kuitenkin aloin huomata, että kaipaamaani tasapainoa ja rauhaa ei perhearki minulle tuo, siinä määrin mitä sitä olin tottunut yksin saamaan ja tarvitsin. Tämä toki heijastui myös parisuhteeseen, koska harvoin ahdistuminen jää pelkäksi pahaksi mieleksi joksikin aikaa.

Itse olen tosi huono parisuhteessa puhumaan tunteistani ja sitten kun on aikansa asioita päänsä sisällä vatvonut, saatan alkaa mäkättämään tai muuten esittää asioita kylmästi, mikä vain sitten aiheuttaa katumusta ja muutenkin pahentaa tilannetta. Meillä valitettavasti tämä kärjistyi minun osaltani siihen, että en myöskään avopuolisoani kohtaan tuntenut enää samalailla kun aikaisemmin ja oikeastaan toisen läheisyyden kaipuukin alkoi vain ärsyttää. Menetin myös tosi helposti hermot, jolloin vetäydyin tilanteesta päikkäreille tai lenkille. Puhuttiin näistä asioista välillä kyllä ja esimerkiksi kotitöiden suhteen avokki skarppasi todella paljon ja ainakin jälkikäteen on sanonut huomanneensa myös ahdistukseni.

Kun nyt sitten tähän ratkaisuun tultiin, tuli olo kyllä todella helpottuneeksi, vaikka toki hirveän surulliseksi myös. Tiedän, että ei tässä olisi voitu enää asioita toisinkaan tehdä tai muuttaa mitään. Lapsen täytyy saada olla lapsi: leikkiä, saada huomiota ja ilmaista tunteitaan, välillä äänekkäästikin. Itseänihän minä tästä tilanteesta eniten syytän, kun osaltani suht nopeasti halusin muuttaa yhteen ja sitten en saanutkaan itseäni sopeutumaan. Onneksi minulla on siskot, äiti ja hyviä kavereita joille on saanut purkaa tuntojani. Aiheuttaa tämä myös asumisen ja talouden suhteen epävarmuutta ja miettimistä meille kummallekin ja laitoinkin myös oman Kangasalan asuntoni myyntiin. Toistaiseksi nyt asutaan tässä yhdessä kun määräaikainen vuokrasopimus helmikuun loppuun on, mutta muutan aikaisemmin jos tilanteet sen suovat.

Vaikka kuulostaakin kliseiseltä, niin uskon että joillakin asioilla ja kokemuksilla on tarkoitus tapahtua. Olihan tämä minulle ihan valtavan suuri opetus, varsinkin itsestäni. Olen aina ollut miesten suhteen nirso, mutta sitten kun kolahtaa niin teoissa olen hyvinkin nopeatempoinen. Jatkossa aion alkaa katsomaan asioita paljon suuremmalla perspektiivillä ja pidempi kantoisesti sekä harjoitella olemaan avoimempi. Vaikka status nyt muuttui äitipuolesta sinkuksi, niin blogiin olisi tarkoitus jatkossakin kirjoitella kuulumisia, reissukokemuksia ja mitä nyt mieleen juolahtaakaan 🙂