Elämäni paras vuosi

… siis mennyt vuosi 2016. Mikä vuosi se onkaan ollut.

Olen ollut ensin yhden ja sitten kahden lapsen äiti, ja samalla yhden ja saman miehen vaimo.

Olen ollut raskaana toista kertaa elämässäni.

Olen ollut töissä. Vanhoissa samoissa töissä, mutta uudessa paikassa ja uusien työkavereiden kanssa.

Olen ollut elämäni ensimmäistä kertaa se äiti, joka kurvaa aamuisin lapsen kanssa tarhan pihaan ja vilkuttaa huokaillen pikkuiselle höpönassulle ikkunan takaa toivoen, ettei mitään tärkeää menisi ohi päivän aikana.

Olen onneksi myös ollut tarpeeksi fiksu tajutakseni tehdä kuusituntista työpäivää täysien päivien sijasta sinä aikana, kun olin töissä. Lähdin tuolloin aamulla viimeistään seitsemältä ehtiäkseni kolmeksi tarhalle ja sen jälkeen pihalle tai pikkupuistoon leikkimään Kuutin kanssa.

Olen myös kaikkien ei niin suureksi ihmetykseksi ollut se äiti, joka joutui pian töihin palattuaan ilmoittamaan, ettei silloinen järjestely kestäisi kovin pitkään. Aloitin tammikuussa, ja jäin pois jo juhannuksena ensin vuosilomalle ja sitten äitiyslomalle. Tuolloin myös Kuutti lopetti tarhassa ja jäi kotiin minun kanssani.

Olen ollut nainen, joka huomaamattaan astui elämässään neljännelle vuosikymmenelle. Tasan 30 vuotta, on nimittäin iso juttu, jos ajattelen sitä parikymppisen minäni näkökulmasta, mutta lopulta sekin merkkipaalu vain tuli ja meni siinä kaiken muun myllerryksen mukana.

Olen taas kerran ollut viimeisilläni raskaana kesällä (need I say more).

Olen nauttinut pienen perheemme yhteisestä ajasta varsinkin Välkyn ollessa lomalla.

Olen loppukesästä ollut myös se äiti, joka sai vielä viimeisen hetken nauttia ainutlaatuisista päivistä kahden tyttärensä kanssa ennen pikkuveljen syntymää. Kahdestaan me nauroimme ja lauloimme ja höpöttelimme hassuja tyttöjen juttuja. Juoksimme ja hypimme puistossa ja kävimme kaupassa. Ja vielä Nyytin syntymän aamuna supsutellimme salaisuuksia kahdestaan lastenhuoneen sängyssä saman peiton alla.

Olen eräänä elokuun lopun päivänä viimein pitkän odotuksen jälkeen ollut se äiti ja nainen, joka koki mahtavan ja voimaannuttavan synnytyksen. Todistin myös samalla itselleni olevani tiukan paikan tullen aika kovaa tekoa, ja olenkin varma, että saan tästä kokemuksesta paljon potkua myös tulevaisuudessa. Hassua kyllä, olin jo oman hermoiluni takia valitsemassa pois tuota kokemusta, mutta onneksi asiat menivät lopulta niin kuin menivät.

Olen tuosta synnytyksestä lähtien ollut täydellisen pienen pojan ylpeä äiti.

Olen ollut etuoikeutetussa asemassa saadessani ihastella ja nuuhkia pieniä kippuraisia vauvan varpaita, silitellä sileitä poskia ja katsella nauravia silmiä sekä tuntea ääretöntä onnea pienestä kääröstäni jokaisen päivän jokaisena hetkenä.

Olen imettänyt melkein kaikissa mahdollisissa asennoissa, milloin vain ja missä vain.

Olen vaihtanut lukemattomat vaipat ja pessyt valtavan määrän pyykkiä. Mutta koko asuntoa en ole putsannut. Onneksi, sillä se olisi varmaankin ollut minulle liikaa, vaikkakin siivous- ja pesänrakennusvimma pääsi pahemman kerran yllättämään minut vähän ennen vauvan syntymää.

Olen myös heräillyt öisin pissattamaan esikoista ja ruokkimaan vauvaa, ja joskus olen herännyt ihan muuten vaan miettimään kaikkea.

Olen ilokseni saanut nyt talven tullen huomata, miten elämämme nelikkona on asettunut uomiinsa. Välkky on tyytyväinen töissään ja minä hurlumheiarkeeni kotona. Kuutti on päässyt yli pikkuveljen syntymän tuomasta järkytyksestä ja on joka päivä iloinen, reipas ja itsevarma oma itsensä. Ja Nyytti on vain niin ihana, äidin oma pieni hymypoika.

Olen ollut tyytyväinen itseeni; siihen, miten hyvin minä pärjään, ja, miten paljon saan aikaan, kun vaan teen. Olen nimittäin vihdoin alkanut bloggaamaan, opetellut leipomaan pehmeitä sämpylöitä ja hoitanut kaikki rästiin jääneet paperiasiat kuntoon.

Olen myös uskaltanut olla aktiivinen ja pistänyt itseni likoon mammakaverimarkkinoilla ja saanut sen myötä pari uutta ystävää. Olen myös ollut aktiivisemmin yhteydessä vanhoihin tuttuihin ja soitellut melkein päivittäin niille ihmisille, jotka ovat minulle kaikista tärkeimpiä.

Olen saanut huomata, miten ihania ihmisiä elämässäni on, ja miten paljon he minusta ja lapsistani välittävät. Aina olen saanut apua, ja aina olen voinut puhua. Se, jos mikä on suurta.

Olen myös jakanut kumppanini kanssa kaiken, ihan kaiken; nuhaitkuherätyksistä synnytyssupistuksiin ja pitkiin haleihin mökkilaiturilla.

Olen rakastanut, lapsia, Välkkyä ja muita tärkeitä ihmisiä.

Ja olen myös saanut tuntea itseni rakastetuksi, ja saanut siitä muistoksi vielä maailman ihanimman kukka-suklaa-pehmolelunalleyllätyksen.

Vuonna 2016 olenkin ennen kaikkea ollut onnellinen, tietysti joskus myös onneton, mutta enimmäkseen äärimmäisen onnellinen.