Hyvää Minna Canthin päivää!

Jos joku ei tiedä tämän otsikon supernaista niin antakaa mä kerron. Hän syntyi mansessa (Tampereella) vuonna 1844 eli ihan saaaairaan kauan sitten. Minna oli yhteiskunnallinen vaikuttaja, kirjailija, lehtinainen ja liikenainen. Noiden asioiden ja paljon muun lisäks hän oli myös seitsenlapsisen perheen yksinhuoltaja. Kelatkaa. Ja mä oon rikki yhden lapsen ja kotitöiden kans.

Minna oli ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtinainen. Hän kirjoitti lehtiin uutisten lisäksi mm. raittiudesta, naiskasvatuksesta ja kansanvalistuksesta. Kirjoittajana hän oli kantaaottava ja terävä. Hän puhui paljon tasa-arvon puolesta ja naisten asemasta yhteiskunnassa.

”Ensimmäinen ehto naisen edistymiselle on persoonallinen ja henkinen vapaus. Siihen perustuu kaikki muu.”

Pidän itteeni onnekkaana olla nainen Suomessa. Toki vielä on kehitettävää tasa-arvossa, mutta koen, että meillä täällä toteutuu aika hyvin tasa-arvo. Koen, että voin olla just sellanen nainen kuin haluan. Pystyin perustaa perheen omasta vapaasta tahdostani. Voin olla kotiäitinä omasta vapaasta tahdostani. Voin valita itse kumppanini ja mennä vielä joku päivä (toivottavasti) avioliitoon rakkaudesta. Voin palata työelämään sitten kun haluan. Saan samaa palkkaa samasta tehdystä työstä kuin mieskollegani. Yhteiskunta antaa mulle mahdollisuuden hakeutua mihin tahansa alalle, myös niille miesvaltaisille aloille. Sekä vapauden valita opiskelupaikkani. Voin tienata omat rahani ja olla taloudellisesti riippumaton. Voin kirjoittaa mielipiteitäni ja ajatuksiani vapaasti internettiin. Voin puhua tunteistani ääneen, niin niistä negatiivisistakin kuin positiivisistakin. Mun ei tarvi mahtua mihinkään kauneusihannemuottiin. Tai en ainakaan suostu mahtumaan. Voin pukeutua ja meikata miten tahdon, saan käyttää hameita tai suoria housuja, ihan sama.

 Ja jos joku mulle sanoo, että “ei naiset pysty” ni näytän, että varmana pystyy. Esimerkkinä hyvin voimaannuttava muisto vuodelta 2014 vappuna, kun miesvieraille tarjoiltiin juhlissa viskiä ja satuin kysymään miksei naisille tarjoilla. Vastaukseksi sain et “naiset ei pysty juomaan viskiä”. Ja mähän sanoin, että anna tänne vaan niin katotaan mihin naiset pystyy ja mihin ei pysty. Ja mä vedin viskiä monta, monta lasillista pystyyn sitä viskiä. (Tässä kohtaa olin jo todistanut kyllä naistenkin pystyvän juomaan viskiä, mutta koska kaikki pitää vetää överiksi niin join vielä montamontamonta lasillista lisää ja päädyin oksentamaan koko yön niitä ulos). Pointti oli kumminkin, että ei oo kauheen montaa asiaa mihin miehet pystyis, mut naiset ei. Ja ne muutamat jutut mitä miehet pystyy tekemään ja mitä naiset ei, liittyy kehollisiin ominaisuuksiin. Esim penikseen ja helikopteriin.

“Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?”

Tietenkin on vielä kehittämisen kohteita meidän yhteiskunnassa, koko maailmasta puhumattakaan. Vielä tänä päivänäkin ympäri maailman monia miljoonia naisia avioituu vastoin tahtoaan ja köyhyys on edelleen naisvaltaista. Yhteen ajankohtaiseen tasa-arvo-ongelmaan yhteiskuntamme työelämässä haluaisin vielä kommentoida. Nimittäin raskaussyrjintään. Meillä on täällä Suomessa laki, joka kieltää syrjinnän raskauden tai perhevapaiden vuoksi. Silti tiedän monia raskaana olevia naisia, jotka ovat ahdistuneina menneet työhaastatteluun piilotellen pientä raskausvatsaansa tai naisia, jotka ovat vastaanottaneet vakituisen työpaikan omatunto kolkuttaen, sillä he ei ovat ole kertoneet odottavansa lasta. Meillä on laki tehty suojaamaan naisia, jotka ovat raskaana. Se laki sanoo, että työhaastattelussa työnantaja ei saa kysyä perheen perustamisesta. Se laki sanoo, että raskaana olevan täytyy ilmoittaa työnantajalle äitiysvapaan alkamisesta viimeistään 2 kk ennen vapaan alkamista. Ja silti jotkut ihmiset ovat sitä mieltä, että nainen tekee moraalisesti väärin ja on epärehellinen jättäessään kertomatta työhaastattelussa olevansa raskaana. Tai vastaanottaessaan vakkariduunin. Kuunnelkaa nyt jumalauta: nainen ei tee siinä _mitään_ väärin eikä ole epärehellinen. Ymmärrän täysin näitä naisia salatessaan raskauden. Vaikka se ei saisikaan vaikuttaa työllistymiseen tai mihinkään muuhun, valitettava tosiasia on, että kyllä se vaikuttaa. Ja se on merkittävä ongelma tällä hetkellä. Kuvitelkaa, että kasvatatte sisällänne uutta ihmiselämää ja olette niin innoissanne siitä, että haluisitte kailottaa koko maailmalle ääneen että “MUSTA TULEE ÄITI!!” ja todellisuudessa joudut elämään paineen alla, ettei ketään työpaikalla saa tietää raskaudesta, ettei se vaan kantaudu työnantajan korviin. Ja sitten voi juuri esimerkiksi se lupailtu vakituinen työ mennä ohi, jos asia kantautuu sinne esimiehen korviin. Ikävää, että niinkin ihanaa ja ihmeellistä asiaa joutuu salailemaan. Joten eiköhän aleta muuttamaan asenteita ihan pikkuhiljaa. Jätetään esimerkiksi ekana se tuomitseminen ja mollaaminen pois, jos nainen ei ole työhaastattelussa kertonut raskaudestaan. Koska sehän ei pätkääkään kuulu työnantajalle.

”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!”

Tähän loistavaan Minna Canthin sitaattiin on hyvä lopetella. Toi vois olla mun uus motto, vaikka mulla onkin melkein samaa tarkoittava tatuointi. (If I ever become boring, kill me eli metaforallinen ilmaisu kuolemankin olevan parempi vaihtoehto kuin tylsänä ja/tai puolikuolleena eläminen). Jokatapauksessa haluun vielä sanoa, että Minna teki jokaisella liikkeellään historiaa ja muutti maailmaa paremmaksi. Kohdellaan me toisiamme kunnoituksella ja välittämisellä, toteutetaan ja pidetään huolta tasa-arvosta ja ollaan parhaita versioita itsestämme.

Kiitos vielä Minnalle, aikansa supernaiselle.

Moi!

Vau. Tää onkin jännää ja hienoo. Aattelin jakaa mun ajatuksia vähän ennen esittelyä. Ensinnäkin: taistelin hiki päässä päästäkseni tähän pisteeseen, missä nyt oon (eli tässä kirjoittamisvaiheessa) ja koen nyt jo saaneeni valtavan onnistumisen kokemuksen täällä blogimaailmassa. Kyllä. Onnistumisen kokemuksen. Ja toiseksi: onhan tää nyt todella jännittävää ja hienoa kirjottaa blogia! Siis B-L-O-G-I-A! Oonks mä nyt niinku bloggari? Bloggaaja? Blogisti? Bloggaristi? Joojoo vitsailen. Mut onhan tää aika vau niinku alussaki sanoin.

Alkuperänen suunnitelmani oli kylläkin alkaa vlogaamaan eli tekemään videoita. Tuo blogi videon muodossa oli ollu mun mielessä jo vuosia. Paljastus: kuvasin kyllä videot jo, varmaan tunnin edestä oli editoimatonta materiaalia, mutta se oli kamalaa. Jotenkin mun ajatukset ei yhtään pysynyt kasassa, kun puhuin tyhjässä huoneessa yksin kameralle ja se tuntu tosi epäluonnolliselta. Kun taas kirjoittaminen, mitä oon tehnyt lähes koko elämäni ja mistä nautin kovasti, tuntuu taas huomattavasti ihanammalta. Ja muutenkin koen, että tämän tekstin julkaisemiseen on kohdallani matalampi kynnys, kuin videon julkaisuun. Joten tämänhetkinen suunnitelma on tuhota kamerasta oudot videot itsestäni ja kirjoittaa blogia. En oo silti täysin hylännyt ajatusta vielä joku päivä tehdä videoita someen, mutta sen aika ei nyt vielä ollut. Täytyy luottaa intuitioonsa ja mun sanoo nyt, että tää kirjoittaminen on mahtava juttu ja näin sen kuuluu nyt mennä.

Ja sitten vielä ennen esittelyä haluun sanoa, että olkaa armollisia mulle. Yritän kirjottaa kieliopillisesti oikein ja oikolukea tekstin vielä lopussa. Mun kaverit on niin kauheita yhdyssananatseja ja se kuumottaa sen verran et voisinvaankirjottaakaikenyhteenniinhyvätulee. Oon myös tottunu kirjottamaan kirjakielellä, mut nyt löysin jonku epäselvän keskitien mun kirjottamistyylille. Toivottavasti ei oo raskasta lukea tälläst vapaata tyyliä!

Mennään sit asiaan jo eli tapaukseen nimeltä

Jonna Anna Maria

Ja kyllä, kutsuin näköjään itseäni tapaukseksi. Toisaalta, nyt kun alan tarkemmin miettimään, niin olihan toi ihan hyvä kuvaus musta. Sillä kyllähän mä nyt aika tapaus olen. En tiedä hyvällä vai huonolla tavalla tapaus, mutta tapaus kumminkin. Onhan mun blogin nimikin ”Jonnan jutut” eli siitä voi jotain päätellä.

Noniin, asiaan jo! Mä oon siis nuori nainen Porista. Ja jos joku Porivihaaja haluu lopettaa tässä kohtaa lukemisen, nii hei chillaa. Pori on hyvä paikka oikeesti ja tääl on ihana asua. Pitää vaa asennoitua oikein.

Mä oon syntynyt vuonna 199.. En kerrokkaan vielä. Tehdään tästä hauskempaa, ketä arvaa ekana. Okei eli sinä vuonna

Bill Clinton aloitti toisen kautensa Yhdysvaltain presidenttinä (5p vihje)

Elokuva nimeltä Titanic on saanut ensi-iltansa (3p vihje)

Prinsessa Diana menehtyi auto-onnettomuudessa (1p vihje)

No helppo! Tietty vuonna ysiseiska. Eli oon 21-vuotias. Ihan kiva ikä. No mitäs muuta musta sitten. Juon kahvini mustana. Lempitee Keisarin Morsian. Kaakao on parempaa kylmänä. Noni joo eteenpäin. Pidän itteeni hyvin elämänmyönteisenä, rentona ja sellasseena hyvänä tyyppinä. Ihmisten pitäs mun mielestä enemmän uskaltaa sanoo et: “hei mä oon kyl oikeesti tosi hyvä tyyppi”. Koen myös olevani ihminen, joka kohtaa toisen ihmisen aidolla mielenkiinnolla ja välittämisellä. Ja oon myös todella ihmisläheinen ja sosiaalinen persoona. Nauran paljon ja kovaa. Puheäänikin on aina ollut sen verran kova, että mun vanhemmat vei mut pienempänä kuulotesteihin, kun ne aatteli etten kuule mitään. No joo, ei ollut kuulossa vikaa.

Koska nykyään ei ymmärtääkseni enää suositella sanomaan “huonoja puolia” vaan “kehittämisen kohteita”, niin kerron omat kehittämisen kohteet itessäni. Ensimmäinen on ajankäytön hallinta ja ajoissa oleminen. Töistä oon ihan muutaman kerran “pitkän” työhistoriani aikana ollut myöhässä, mutta lähes kaikkialta muualta aina myöhässä. Eikä sille oo ees ikinä mitään järkevää selitystä  miks oon myöhässä. Noloa antaa ihmisten odotuttavaa. Paljon kehitystä tähän! Aloin nyt muuten miettimään, etten voi kertoa enempää kehittämisen kohteita ittestäni, ettei teille tuu huono kuva musta heti alkuun. Ripottelen niitä sitten pikkuhiljaa tän blogimatkani aikana, niin tipahtelee ne lukijatkin tasasesti pois matkasta eikä kertaheitolla. (Hauska)

Hei! Ehkä olis hyvä kertoo tähän väliin jotain aika oleellisiakin asioita musta. Kerron vaikka mun elämäni ihanimman ja tärkeimmän asian: äitinä olemisen. Oon ollut nyt päivälleen tasan 7kk pienen pojan äiti. Ja voi itku tiettekö oon päässy sinne äitikuplaan mistä ne kaikki puhuu. Se joku ihmeellinen vain äitien juttu tai paikka, mistä ennen omaa lasta ei oo mitään hajuakaan. Mä oon kirjaimellisesti seonnut tästä rakkauden määrästä omaa lasta kohtaa. Ja tää varmasti kuulostaa niin päläpälä uliuli joidenkin korvaan, mut antakaa mulle vielä pari lausetta jatkaa. Ei siis ole maailmassa toista ihmistä, kenestä välittäisin yhtä paljon tai kenen puolesta kuolisin hetkeäkään miettimättä. Hän on mun täydellinen, pieni ja rakas lapseni.

Ja tosiaan asustellaan lapsen isän ja lapsen kanssa kolmistaan ihanassa rintamamiestalossa täällä Porissa. Mä oon äitiyslomalla ja mies työskentelee rakennustyömaalla. Ihana hikinen raksamies. Vietetään suht tavallista arkea ja ollaan aika normaaleja tyyppejäkin. Yritetään tehä arjesta hauskaa ja nauttia elämästä. Ok, koen että noi molemmat tulee aika luonnostaan meiltä eikä kauheesti tarvi yrittää. Sellassia vauhdikkaita tunneihmisiä ku ollaan. Silleen mä vielä muuten kuvailisin itseäni: tunneihminen. Niin kuin äitiniki vastasi taannoin kysymykseeni, että miten mun ja isosiskoni murrosiät erosivat toisistaan, niin silleen et siskolla toimi järkiselitykset, mut mun kohdalla piti vähän vedota tunteisiin. Tosiaan kuvailisin itseäni ihmiseksi, jolla on suuret tunteet ja vahvat mielipiteet. Joidenkin ystävien mielestä saatan olla hieman dramaattinen/teatraalinen ajoittain, mut en ite ymmärrä YHTÄÄN mistä he puhuvat. (Jos mun paras kaveri sais puheenvuoron tässä kohtaa, hän luultavasti kertoisi yhden tarinan opiskeluajoiltamme. Oltiin ruokalassa syömässä tavallista kouluruokaa, kunnes yhtäkkiä saan jonkun “kohtauksen” ja kuulemma näytin siltä, että tukehdun pian ja lopulta otin ananaksen suustani kertoen kuinka kovin vihaan anasta. Hän jaksaa muistuttaa tästä Case Ananaksesta ja mun teatraalisuudesta löytäessäni vahingossa suuhuni laitetun ananaksen).

No mutta opiskelusta puheenollen! Olin peruskoulussa keskiverto-oppilas, mutta, matikassa hyvin huono. Muistan saaneeni ensimmäisen hylättyni matikasta nelosluokalla. Voi pikku Jonna. Vaikeita aineita oli myös kemia, fysiikka ja biologia. Aineita taas mistä tykkäsin ja missä olin hyvä oli liikunta, terveystieto, historia ja musiikki. Lehden kirjoittaminen ja julkaisu valinnaisena aineena oli myös mieluisaa. Peruskoulun jälkeen menin lukioon. Tai oikeastaan kävin pyörähtämässä lukiossa. Muutama päivä ennen yhteishauin sulkeutumista aloin pohtimaan, et pitäskö mun vaihtaa opiskelupaikkaa. Lukio oli alunperinkin ollut vaan sellanen paikka mihin menin, ku en tienny minne muuallekkaan. Ja siinä sitten samana päivänä, kun yhteishaku sulkeutui, marssein rehtorin kansliaan ja pyysin häntä kirjoittamaan eropaperit minulle. Sain siitä siis lisäpisteitä hakuun, kun mulla ei ollut opiskelupaikkaa. Ja sitten haettiin yhdessä opon kanssa mulle opiskelupaikkaa sosiaali- ja terveysalalta. Ja sitten psykologin haastattelun sekä muiden testien jälkeen aloitin kolmen vuoden opiskelun lähihoitajaksi. Ja tuo opiskelupaikan vaihtaminen oli elämäni (siihen mennessä) paras päätös.

Lisää mun elämän parhaimmista päätöksistä tulee varmasti olemaan seuraavissa postauksissa, eiköhän tässä ollu jotain hyvin sekalaista ja hajanaista esittelyä musta. Ainakin vähän ehkä tuli jotain mielikuvia millanen ihminen oon eikö? Toivottavasti hyviä mielikuvia. Mun piti kirjottaa sellanen pieni kiva tiivistetty esittely ittestäni, mutta niinkun puhuessakin tavallisesti käy, niin nyttenkin lähti överiksi. Mun tavotteena ei oo tätä blogii pitäessä saada julkisuutta tai alkaa tienaamaan. Mulla ei oo sen enempää mitään muita tavotteita, kun et itse nautin tästä kirjoittamisesta. Heti jos mua alkaa ahdistaa tää tai tuntuu jotenkin vähäänkään ikävältä, pidän tauon tai lopetan. En aio ottaa yhtään stressiä tästä vaan just päinvastoin. Pidän tätä harrastustoimintana mulle näin ainakin äitiysloman ajan ja harrastuksista tulee hyvä fiilis. Eli tästäkin pitää tulla hyvä fiilis. Tunnepohjalta mennään, kyl te tiette (paitsi jos skippasitte sen kohdan ylempää missä puhun tosta). Tietenkin on mahtavaa, jos joku muukin saa jotain irti mun teksteistä. Aiheet, joista tuun kirjottamaan on aika pitkälti mun arjesta, äitydestä, perheestä, ajatuksista ja pohdinnoista. Ehkä jotain yhteiskunnallisiakin aiheita voidaan käsitellä, jos uskallan. Pelkään roviota.

Lähetin tätä tekstii kirjottaessa viestin mun kaverille, jossa sanoin et tää mun tekstini on iha hiuka levoton (tarkotin et kun tää pomppii aiheesta toiseen ja täst puuttuu vähän sellasta loogisuutta) ja tykkäsin kyl mun kaverin vastauksesta.

“Ei se mitää, se o just sun tyyline sit ainaki”

PS. Käykää kurkkaa mun ihanan ystävän blogi myös http://www.lily.fi/blogit/noora-emilia