Mitä 52 päivää Euroopassa opetti? (Part Une)

Heinäkuun puolessa välissä tulin Suomeen Milano-Luxembourg-Köln-Maastricht-Bryssel-Pariisi-Lontoo-Berliini -matkalta. Tuli ajateltua ja opittua yhtä sun toista.

1/ Huomasin taas, kuinka nopeasti muodostankaan omat rutiinini, vaikka kyseessä olisi vain muutaman päivän visiitti. Milanossa rutiinini liittyivät vahvasti syömiseen ja juomiseen. Nautin joka aamu ensimmäisen aamucaffèni ystäväni kanssa aamiaisen päätteeksi. Seuraavaksi suunnistin alakerran baariin toiselle caffèlle (tapa, joka sai milanolaisen Lorenzoni miltei suunniltaan. Hänkun italialaisena uskoo ennen kaikkea kohtuuteen ja kaksi aamukahvia on borderline kohtuusnautintoa). Lounasaikaan kipitin takaisin ystäväni luokse, lepäsin hetken ja jatkoin tutkimuksiani. Sama kaava toistui joka ikinen päivä.

Välikommenttina sanottakoon, että ystäväni äidillä on maailman ihanin rutiini: jokapäiväinen lounas perheen kanssa kotona. Ja pöydässä on aina kankaiset lautasliinat. Lounaan jälkeen perheen äiti viilettää takaisin toimistolleen. Muistan, kuinka ihastelin tätä tapaa jo ensimmäisellä Milanon-visiitilläni vuosia sitten.

No, takaisin matkarutiineihini. Luxembourgissa ystäväni A ja minä synkronoiduimme todella nopeasti meille sopivaan rytmiin (olimmehan viettäneet ikimuistoiset kuusi kuukautta samassa asunnossa viimeisenä lukukautenamme). Minä, aamuvirkku, valmistin meille ensimmäiset aamupalamme ja A vei meidät sitten ensimmäisen aamiaisen jälkeen toiselle aamiaiselle pikkuruiseen italialaiskahvilaan.

Pariisissa aloitin joka aamu kävelyllä Montmartressa ja nautin aamukahvini Aloha Caféssa. 

Kenties rakkain matkarutiinini oli kuitenkin vierailuni National Galleryssa Lontoossa. Kävin siellä miltei joka päivä kolmen viikon ajan. Jep…Ah mutta kun se on niin ihana museo <333.

2/ Ystävien kanssa on ihanaa. Tämä ei nyt sinällään ole mitään uutta tähtitaivaan alla, mutta suurinta osaa ystävistäni en ollut nähnyt yli puoleentoista vuoteen ja olin jo kenties vähän unohtanut, miten ihanalta tuntuu olla läheisten ja vanhojen ystävien ympäröimänä. Tuntui niin hyvältä huomata, että yhteys, joka muodostettiin seitsemän vuotta sitten pienessä ranskalaisessa kylässä, on ennallaan. Maat, kaupungit, yliopistot, työpaikat, poika- ja tyttöystävät, unelmat, hiustyylit ja juomamieltymykset ovat muuttuneet, mutta me olemme pysyneet yhdessä ja selvinneet erikokoisista välimatkoista.

Oli niin paljon rakkautta ja lempeyttä. Oikein hyvää sielulle siis. 

3/ Matkustaessa ei pääse itsestään eroon tai karkuun. Ennen matkaani olin ajatellut, että on hyvä lähteä pidemmälle matkalle, jotta voi olla rauhassa itseltään. Että olisi helpompaa olla ajattelematta ja tuntematta, jos on Louvressa tai Brysselin ruuhkametrossa. Voi kuinka väärässä olinkaan. Tulee mieleen vanha viisaus, ei itsestään pääse matkustamalla eroon, ei siinä ole mitään taikaa. 

Sillä niinhän se on, että matkustaessaan joutuu entistä enemmän itsensä kanssa tekemisiin. Tällainenkö minä olen? Ovatko nämä todella minun ajatuksiani? Enkö minä todellakaan kykene ajattelemaan milanolaisessa pizzeriassa tai Musée Bourdellessa mitään muuta kuin sitä yhtä täydellistä newyorkilaista iltaa sen erään kainalossa? Eikö päähäni todellakaan mahdu mitään muuta? 

4/ Kirjojen selaaminen ja osto tuntuu hyvältä kaikkialla. Marrakechissa, New Yorkissa, Pariisissa, Lontoossa, Berliinissä. Se tuntuu niin hyvältä, että se lienee jo addiktio. Ja aika epäkäytännöllinen sellainen, varsinkin jos matkustaa pelkillä käsimatkatavaroilla. Koska kirjat menevät kaiken muun materian edelle, lahjoitin suurimman osan vaatteistani yhdelle ystävistäni ja matkustin sitten miltei pelkkien kirjojen kanssa takaisin Suomeen.

5/ Jo aikaisemmin hyväksi havaitut jutut (eli klassikot) toimivat aina – erityisesti kun ollaan on the road ja olo on suurimman osan ajasta vähän nuhjuinen. Klassikoista mainitsemisen arvoisia ovat Notthingham Forest -cocktailbaari Milanossa, Brasserie Guillaume Luxembourgissa (heidän carpaccionsa! Mon dieu!), iltapäivätee Lontoon Ritzissä, Palais de Justice Brysselissä (se on kaikessa surullisuudessaan lempinähtävyyteni siellä) ja Musée Marmottan Monet Pariisissa. Klassikot itselleni siis tarkoittavat rakkaita ja erinomaisia paikkoja eri mestoissa: sellaisia, joista tulee mieleen kivoja hetkiä ja rakkaita muistoja ja jotka kenties jollain tavalla symboloivat kaupunkia tai naapurustoa, jossa ne sijaitsevat. 

6/ Matkalaukkuelämä on oikeastaan tosi kivaa. Vaatevaihtoehtojen vähäisyys tietysti jossakin vaiheessa turhautti, mutta siitä päästyäni (lahjoitettuani miltei kaikki vaatteeni) olo alkoi olla tosi jees. Uniformupukeutumista parhaimmillaan.

—