Kahden elämän välissä (ja asioita joita ikävöin Dohasta)

”Ikävöitkö mitään Dohasta?” kysyi ystäväni viime viikkoisen Skype-puhelumme aikana. Emmin hetken. Teki mieli vastata, etten ikävöi yhtikäs mitään. ”No kai mä ikävöin aurinkoa. Ja ystäviä ja kollegoita, tietysti.”

(Lista asioista, joita en kaipaa on sen sijaan paljon pidempi: liikenne, sisätilojen voimakas ilmastointi, luokkayhteiskunta [sanoo ihminen, joka asuu Britanniassa, mutta okei…], siirtotyöläisten surkeat olot, ravintoloiden melko alhainen taso, aavikkotuuli, sadesää [kun Qatarissa sataa, siellä todella sataa, eikä maa ole ollenkaan tottunut sateeseen = täydellinen kaaos], ع-aakkonen [jonka ääntäminen tuottaa minulle hyvin paljon vaikeuksia], ostoskeskusruuhkat, parinkympin cocktailit…näin muutaman mainitakseni.)

Mutta kyllähän minä oikeastaan kaipaan muitakin asioita auringon ja ystävien lisäksi. Ikävöin Islamilaisen taiteen museota (sillä se on aivan uskomattoman upea tila), Mathaf: Arab Museum of Modern Art -museon kokoelmaa (maailman paras kokoelma alueen modernisteja ja nykytaiteilijoita – Ismail Fattah, Hamed Nada ja Abdallah Benanteur, jne.), lempiherkkuani eli libanonilaisia manouche jebneh -juustoleipiä ja muutamaa kahvilaa.

Ikävöin myös irakilaista arabiankielenopettajaani, jonka metodit ovat kenties nykytieteen valossa hieman kyseenalaisia (hän nojasi usein pelkoon ja nöyryytykseen, mutta toisaalta oli myös kannustava – tough love, sanoisin), mutta omalla kohdallani ne toimivat todella hyvin. Aavikkoa on hieman ikävä myös – aiemmin mainittua aavikkotuulta sen sijaan ei todellakaan. 

Lyhyt keskustelumme kaupungista sai minut kuitenkin tietyllä tapaa hyvin nostalgiseksi. Entinen elämäni Qatarissa ei voisi olla erilaisempaa nykyarjestani Britanniassa. Kuinka näin lyhyeeseen aikaan voi mahtua kaksi näin erilaista…tilannetta? Kaksi näin erilaista minää? Uhh, kenties on vain parempi olla ajattelematta koko asiaa toistaiseksi.

Mutta niin…rehellisesti sanottuna, koko Doha-elämäni tuntuu tällä hetkellä hyvin kaukaiselta. Joskus joudun kysymään itseltäni, asuinko maassa ollenkaan. Nyt kun olen viettänyt taas aikaa Euroopassa, tuntuu kuin olisin ollut täällä aina. Doha tuntuu oudolta, pieneltä kuplalta täynnä erikoisuuksia, ei ollenkaan todelliselta elämältä. (Ja nyt voisin sen sijaan kysyä itseltäni, johtuvatko ajatukseni auringon puutteesta vai jostakin muusta…)

Kai kuitenkin eniten kaipaan Dohan aikaista illuusiota siitä, että elämä on jotenkin etenevää ja etukäteen suunniteltavissa olevaa, hieman kuten metromatka A:sta B:hen. Nyt tuntuu kuin olisin taas uuden äärellä, vailla mitään tietoa siitä, missä syksyllä 2020 olen. Oi voi…

Lue myös:

Hello from Doha

Arki Qatarissa

Meditaatio dohalaisittain ja ensimmäinen arabiantunti

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *