Minä ja ruoka (tai: rakkaita muistoja kuten isoisän pannukakkuja)

Olen jo jonkin aikaa pohtinut suhdettani ruokaan. Onko se polttoainetta vai jotakin paljon enemmän; jaettuja muistoja, mutta myös rakkaita, lohduttavia, erilaisia, jännittäviä makuja? Miksi pidän lempimauistani? Miksi toinen ravintola tuntuu sielukkaammalta kuin toinen?

Minulla ei ole varsinaista lempikeittiötä, mutta rakastan libanonilaista (hello baba ghanouge, hummus, falafelit, warak ghenab atteghit, tabbouleh, fattoush ja manouchet), georgialaista (ei ole hatšapurien voittanutta), iranilaista, intialaista ja italialaista (pizza margherita & cacio e pepe forever) ruokaa. Muita lempiasioitani ovat  isäni tekemä kylmäsavulohikeitto, paistetut muikut, tomaatit, halloumi, korianteri, avokadot, gnocchit voi-salviakastikkeella, vuohenjuusto, mustaviinimarjat, mansikat, mustikat, wasabi, sashimit ja osterit. Japanilainen ja korealainen keittiö ovat sydäntäni lähellä myös, mutta niitä tuli syötyä huomattavasti enemmän New Yorkissa kuin Suomessa tai Qatarissa.

Lempiravintoloitani ei yhdistä mikään muu kuin se, että minulla oli siellä joskus hauskaa, vaikka toki niissä kaikissa on mutkaton palvelu ja ravintolalla jonkinlainen sielu. New Yorkissa suosikkini ovat GlasserieCafe Mogador ja Russian Samovar ja Le Bernardin, joka tietysti on täysin omassa sarjassaan – en kuitenkaan halua pelkästään valkoisia liinoja ja seremoniallisuutta, vaan myös elämänmakuisia paikkoja, siksi listalla ovat Glasserie ja Cafe Mogador, jotka ovat molemmat täynnä elämää. Russian Samovar taas lienee yksi New Yorkin suurimmista seikkailuista ja täysin erilainen maailma. Siksi siis sekin on yksi lempiravintoloistani. Pienellä Ithakan saarella sijaitsee maaginen Yefuri, jonka ruoka (ja tunnelma!) oli niin erinomaista, että vieläkin tulee kyyneleet silmiin. Lempiravintoloihini lukeutuvat myös roomalaiset Da AugustoBarzilai ja Flavio al Velavevodetto, vaikka roomalainen keittiö ei ole erityisemmin suosikkini, sekä Vianossa sijaitseva Ristorante La Capannina, luxembourgilainen Brasserie Guillaume ja Dohassa sijaitseva libanonilainen Abajour.

Rakkaihin ruokamuistoihin on aina mukava palata. Niissä kun on yleensä aina kyse jostakin paljon suuremmasta kuin pelkästä ruoasta. Rakkaimpiin ruokamuistoihini lukeutuvat Iftar-ateria Brysselissä, italialaiset perheillalliset eri kokoonpanoilla akselilla Milano-Palermo, se yksi maaginen ilta Marrakechin Eart Caféssa suurella ystäväporukalla, grillailut perheen kanssa veneen kannella, treffit Ho Chi Minh Cityn japanilaisessa Sorae-ravintolassa, chilipähkinät bangkokilaisessa katukeittiössä ja ne kaikki about 86 kertaa kun isoisäni on paistanut lettuja mökillä.

Ruoka on niin kovin henkilökohtainen juttu, mutta samalla siihen liittyy vino pino sosiaalisia aspekteja ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Tällä hetkellä opettelen syömään aamupalaa. Olen jo vuosikausia juonut aamuisin pelkästään sitruunavettä ja kahvia, mutta haluaisin olla aamupalaihminen. Tee on minulle pyhä asia ja kahvi lähinnä polttoainetta, jota juon yhden tai kaksi kuppia. Teetä sen sijaan juon litratolkulla. Oolong on suosikkini. Guilty pleasurini ovat Pandan crackkipallerot eli choco & lakrits -pallot, saunan kiukaalla paistetut nakit dijonin kanssa (mistä tuleekin mieleeni: näkisittepä ulkomaalaisten ystävieni ilmeet kun kerron heille tavastamme paistaa nakkeja saunan kiukaalla) ja croissantit (mitä lähempänä Pariisia nautittu sen parempi).

Lounaan nautin mieluiten yksin omassa rauhassani. Toimistolla työskennellessäni pyrin karkaamaan lounasaikaan omille teilleni, sillä tarvitsen ehdottomasti aikaa yksinoloon myös keskellä päivää. Iltaisin taas en millään haluaisi syödä yksin, mutta toisaalta minusta on myös täysin ok mennä ravintolaan ilman seuralaista.

Suurin ruokaidolini on 88-vuotias isoisäni, joka oppi laittamaan ruokaa 80-vuotiaana vaimonsa sairastuttua. Hänen valmistamansa pannukakut ja uunipuuro ovat taivaallista. Toinen ruokaidolini on yhden italialaisen ystäväni äiti, joka saapuu aina keskipäivällä kotiin vastaanotoltaan, jotta perhe voi nauttia lounaan yhdessä. Tapa on mielestäni todella kaunis ja niin italialainen. 

Mitä ruokaan tulee, on paikasta toiseen muuttamisessa se etu, että jokainen asuinpaikka assosioituu muutaman ruokaan liittyvän asian kanssa. Roomasta minulle tulee heti mieleen perjantaiviinini primitivo ja ricotta e spinaci tortellinit. Doha taas muistuttaa juustoisista manouche-leivistä ja inkiväärimargaritoista. New York puolestaan lienee itselleni ikuisesti mezcal- ja bagelkaupunki.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *