Kun kohta lähden

+974, kirjoitan muistivihkooni. Osta lippis ja uusia aurinkorasvoja. Apteekki!!! Vuosien saatossa minusta on tullut huolellinen, joskin minimalistinen pakkaaja*. Less is more. Paitsi aurinkosuojien suhteen more is definitely more. Edelliset muuttoni Britanniaan, Alankomaihin, Italiaan ja Yhdysvaltoihin eivät vaatineet yhtä suuria aurinkosuojaostoksia kuin nyt edessaä häämöttävä muuttoni Persianlahden rannikolle. Muutan nimittäin viikon kuluttua Dohaan, Qatariin, Arabian niemimaan kaakkoisosaan, Saudi-Arabian naapuriin. Aurinkosuojille, niin kankaisille kuin kemiallisille, on siis runsaasti käyttöä ainakin seuraavan vuoden ajan. 

Uusien alkujen rakastajalle (olen juuri sellainen tyyppi, joka rakastaa maanantaipäiviä ja kuukausien, sesonkien ja vuosien ensimmäisiä) muutot ovat extraihanaa aikaa. Maanantait kun harvoin ovat konkreettisesti uusia. On tietysti paljon mahdollisuuksia erilaisiin uusiin mielentiloihin ja projekteihin, mutta usein maisema ja kuviot eivät välttämättä vaihdu. Muutoissa sen sijaan kaikki on mahdollista ja on niin paljon tilaa uudelle – oli se sitten uusia harrastuksia, tuttavuuksia, rutiineja, kieliä tai kulttuureita. Ennen kaikkea, on mahdollisuus tarkastella omaa elämää ja fundeerata, minkä tohtisi muuttuvan ja mikä on hyvä säilyttää ennallaan. 

Valitettavasti, ennen kuin itse muutoksesta pääsee nauttimaan, on muutettava. Muutot itsessään, nuo fyysiset siirtymiset paikasta A paikkaan B, pahimmassa tapauksessa suurten kantamusten kera ovat sen sijaan parhaimmillaankin aika kaameita. Vai kuuleeko usein jengin toteavan, ai vitsi meillä oli tosi ihana muutto! Mutta pakkaaminen ja purkaminen – jo paljon lystikkäämpää puuhaa. 

Nyt kun olen yli kuukauden ajan listannut huomioitavia asioita ja miettinyt, mitä kaikkea otankaan mukaani, on pakkaaminen sujunut verrattain helposti. Suurinta päänvaivaa on tuottanut kaunokirjallisuus, lähinnä pääni sisäinen debatti liittyen venäläiseen kirjallisuuteen. On hankala ennustaa, tekeekö mieli lukea Anna Kareninaa parin kuukauden kuluttua. Kyseinen teos on nimittäin oleellinen osa kesääni, sillä luen sen joka kesäkuu, ja mistäs minä tiedän, jos Dohan lämpötiloissa tuntuu ihan kesältä ja Tolstoi siksi ajankohtaiselta. (Tässä kohtaa lienee tärkeätä vielä alleviivata, että korkeat lämpötilat eivät yksin tarkoita kesää, sillä kesä on ennen kaikkea mielentila, mutta, totta kai mahdollisuus kesäfiiliksiini on olemassa.) Mutta takaisin kirjapohdintoihini. Olen myös kuullut, että kirjakauppojen tarjonta on aika surkeata. Käytössäni on brittiyliopiston kirjasta, mutten usko sieltä Puškinia, Ahmatovaa, Gogolia tai Dostojevskia suomeksi löytyvän. Voin totta kai lukea myös englanniksi, mutta yritän pitää suomenkielen taitoani yllä lukemalla ns. huvikirjallisuutta mahdollisimman paljon äidinkielelläni, sillä vuosien opiskelu ja työskentely muilla kielillä on ottanut veronsa. 

Jostain kumman syystä vaatteiden tai asusteiden pakkaaminen ei ole aiheuttanut minulle ollenkaan tällaista päänvaivaa. Aina ei tietysti ole ollut näin. New Yorkiin talvitakkien pakkaaminen oli yhtä tuskaa ennen untuvatakin hankintaa. Roomaan muuttaessa en taas yhtään tiennyt, mitkä kengät olisivat järkevimmät, joten toin mukanani kaikenlaisia: Chelsea-nilkkureita, ballerinoja, korkokenkiä, sandaaleja, espadrilloja. No, lenkkarikaupoillehan siellä jouduttiin: toimimattoman julkisen liikenteen ja paikkaamattomien katujen paras kumppani on kaunis lenkkikenkä. Ja nimenomaan kaunis, sillä kyseessä on kuitenkin Rooma. Ja ennen kuin kukaan kommentoi, että miksi pakata ja vaivata päätään kaikenlaisilla kenkäpohdinnoilla, onhan niitä kauppoja niin Dohassa kuin New Yorkissakin. No, on äärimmäisen epäekologista uusia garderobiaan aina jokaisen muuton yhteydessä. Toisekseen, luottovaatteet ja -kengät, kuten myös -kirjat, ovat uskollisia ja turvaatuovia matkakumppeita. Oman identiteetin häilyessä, ja maiden, kielten ja kulttuurien sekamelskassa on mukava, että on jotakin, jonka ihan takuuvarmasti tunnistaa. 

Noin kuukauden mittaisen tutkimukseni (toisin sanoen laiskahko googlaus Dohan lämpötiloihin ja ihmisten kokemuksiin) perusteella voin valitettavasti myös todeta, että suurin osa lempivaatteistani on kaupunkiin sopimattomia: Pradan minihameet, Loro Pianan kashmerneuleet, Andiatan mustat villakangasjakut, Wolfordin Satin Opaque -sukkahousut (aka parhaat sukkahousut ikinä!!) ja mustat bootsit eivät ole pakkauslistallani. Onhan se perin harmillista, mutta olen omaksunut pragmaattisen linjan: matkalaukkuun vain vaatteita, jotka sopivat lämpötiloihin, kulttuuriin, oletettuun arkeeni ja todennäköisiin tarpeisiini. 

Kirjoihin tätä doktriinia on paljon hankalampi soveltaa. Tai teoriassa varmaankin olisi aika helppo: pakkaa vain ammatillisesti ja akateemisesti merkittäviä ja tarpeellisia teoksia, mutta niitäkin vain maltillisesti, sillä UCL:n kirjasto on hyvin kattava. Mutta kun ei! Olen liian kiintynyt omiin merkintöihini, korvamerkkeihin ja yliviivauksiin. Vanhempieni kodissa, vanhassa huoneessani odottaa sekalainen seurakunta rakkaita teoksia Dostojevskin Netotška Nezvanovasta Waltarin Fine van Brooklyniin ja Pulkkisen Iiris Lempivaaran levottomasta ja painavasta sydämestä Gogolin Kuolleisiin sieluihin. Ota minut, ne kaikki tuntuvat vaativan. Parasta lienee mennä kävelylle ja harjoitella jämäkän ei-ideologian uudelleen omaksumista. Jos jotakin pakkaaminen ja muuttaminen on minulle opettanut, silloin kun ei osaa päättää, mitä matkalaukkuunsa pakkaa, ei kannata pakata mitään.

*Tosin ensimmäiselle ”ulkomaankomennukselle” Edinburghin yliopistoon matkasin Iittalan Essence-viinilasien ja mustien Teema-astioiden kera. Mukana oli myös kristallinen jääpala-astia – koska, why not. Järkeä on sittemmin siunaantunut, onneksi!

—

Moving to Doha next week. Talk about packing issues…

—

Kaikki vinkit Dohaan, Qatariin ja alueelle (eritoten alueelle ja vähän kauemmaksi – mitä tehdä ja nähdä Libanonissa, Iranissa, Jordaniassa, Omanissa) otetaan avosylin vastaan. Kiitos! 

—

Pics: Vogue Paris March 2017, Edie Campbell by Mikael Jansson.