Italian-hetkien tärkeydestä
Minä uskon, että tarvitsemme paikkoja, jotka näyttäytyvät meille taianomaisina ja joissa tunnemme elävämme. Paikkoja, joissa mieli on kirkas ja katse terävä. Olo on lempeä ja levollinen. Vatsanpohjassa kutkuttaa, kenties tänään tapahtuu jotakin vallattoman ihanaa, tai kenties lueskelemme kirjoja takkatulen äärellä ja valmistamme illalliseksi risoton. Miellyttävää yhtä kaikki.
Oma onnenpaikkani on Italia, sydämeni ja sieluni maa. (Olen melko varma, että edellisessä elämässäni olen ollut italialainen, mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina.) Tuntuu tietysti vähän hassulta puhua Italiasta kuin se olisi joku symmetrinen, stabiili organismi. Maahan on täynnä erilaisuuksia ja kulttuureita – on pohjoinen ja etelä, Sisilia ja Sardinia, länsi ja itä. Piemonte, Veneto, Lazio ja Apulia, kaikki omanlaisiaan. Mutta minulle, osan Italiasta kokeneelle, yhtä helppoja hengittää kaikki.
Kävimme ystäväni A:n kanssa rakkauttamme Italiaan kohtaan lävitse pari päivää sitten. Se on jotenkin niin, että Italiassa askel on kevyempi ja ryhti suorempi. Suhtautuu itseensä ja toisiin kevyemmin, mutta on silti tosi nokkela, flirttailevakin. Elämälle ja kaikelle sille upeudelle. Ja se kauneus, se jotenkin saa mielen niin virkeäksi, mutta samalla myös omat standardit kaiken suhteen nousevat. Kahvin, pastan, miesten, kirjojen. Joo, ehdottomasti. Ja kun kiittää, grazie, se tulee jotenkin tosi vahvasti ja sielukkaasti. Ei koskaan unohda katsoa silmiin ja hymyillä edes hiukan.
Tärkeintä on tietysti ruoka ja juoma. Artisokkaa Roomassa, barolo ja barbaresco Piemontessa, pizza Napolissa, caponata Sisiliassa ja gelatoa ihan kaikkialla. Kaikki ne peronit, jotka nautimme Rooman San Lorenzo -naapurustossa.
Olen oppinut italialaisilta arvostuksen ja kunnioituksen ruokaa kohtaan. Ateriat ovat tärkeitä, miltei pyhiä seremonioita. Kankaiset lautasliinat, vaikka oltaisiin ihan vain kaksistaan, alkupala, pääruoka, jotain makeaa – aprikoosi tai pikkumansikoita, fragolini, aterian päätteksi. Lasi viiniä, mikäli tilanne ja olosuhteet sen sallivat. Aterian kruunaa iloinen, hersyvä puheensorina. Ruoka on yksinkertaista ja rakkaudella valmistettua. Aamucappuccino al bar, seuraavaksi caffè. Lempirutiinini Roomassa oli rientää cappuccinolle ennen luentoja, flirttailla hetki tutun baristan kanssa ja sitten kipittää kohti yliopistoa.
Italialaisten rakkaus ja intohimo omaa kulttuuria kohtaan yllättää minut vieläkin. He totisesti tuntevat taidemaalarinsa, säveltäjänsä ja kirjailijansa. Mielestäni tämä piirre yhdistää ainakin ranskalaisia, italialaisia ja venäläisiä. Kenties muitakin kansakuntia, mutta näitä kolmea ainakin. Olen ehkä tässä kohdin vähän puolueellinen, sillä kaikki italialaiset rakkauteni ovat olleet niin uskomattoman tietoisia ja analyyttisia italialaisen kulttuurin suhteen (ja kuten me tiedämme, rakkauksilla on uskomaton vaikutus, no, vähän kaikkeen. Erityisesti odotuksiimme muiden ihmisten suhteen). Toisekseen, minusta tuntuu, että Italiassa aina joudun jossakin vaiheessa kiihkeään keskusteluun, jossa puhutaan joko Gramscista, analysoidaan Verdin trilogiaa tai postmodernismia Calvinon tuotannossa – tietysti italiaksi, joten en aina oikein pysty analysoimaan esitettyjen argumenttien totuudenmukaisuutta.
Puhetta kuvataiteesta ja arkkitehtuurista voisin kuulla loputtomasti. Kuvataiteen suhteen minulla on kaksi (joskin kategorisesti suurta) rakkautta: Renessanssi ja moderni taide. Italialainen renessanssi on vertaansa vailla (tosin ei oikeastaan pitäisi puhua kansallisesta renessanssista vaan eri kaupungin taidekehityksestä juuri renessanssin aikaan – Firenze, Milano, Venetsia jne.) ja italialaisen modernin taiteen kehitys todella mielenkiintoista.
Parhaita taidehetkiä voi Italiassa totta kai kokea museoissa (Musei Vaticani ja Galleria Borghese Roomassa; Uffizi ja Palazzo Vecchio Firenzessä; Brera, Novecento ja GAM Milanossa; San Martino ja arkeologinen museo Napolissa), konserteissa ja oopperoissa, mutta myös erinomaisesti kaupungeissa ja kylissä. Antiikin ja barokin Rooma, Palladion rakennukset Venetsiassa, Brunelleschin Duomo Firenzessä…Joskus tuntuu, että Italian kauneuden näkemiseen ei riitä yksi elämä.
—
Katson Italiaa ruusunpunaisten lasien lävitse, sitä ei käy kieltäminen. On, luonnollisesti, hyvin erilaista asua Italiassa (aivan kuin missä tahansa) tai olla siellä lomalla. Ei minuakaan aina Roomassa hymyilyttänyt, kaikkein vähiten julkisen liikenteen lakkojen ja rankkasateiden aikaan. Toisekseen, kuten jokaisella maalla, myös Italialla, on omat ongelmansa. Suurin osa ikäisistäni italialaisista ystävistäni on muuttanut ulkomaille, joko omasta tahdostaan tai olosuhteiden pakosta. On institutionaalisia, sosiologisia ja taloudellisia haasteita ja ennen kaikkea kasvava epäluottamus maan hallintoa ja organisationaalista kulttuuria kohtaan.
Että onhan sitä helppo ulkomaalaisena, maassa kerran pari vuodessa vierailevana rakastua ja rakastaa Italiaa. Mutta silti olen onnellinen, että minulla on tällainen rakkausmaa, jotakin, joka saa sydämeni lyömään vähän nopeammin.
—
What’s your favourite country in the whole world? Mine’s Italia…<333